Helmi-maaliskuu 2020

Alkuvuoden ensimmäisestä kolmesta kisasta tuloksena oli yksi ensimmäinen kierros, yksi kvartsi ja yksi kisavoitto. Palasin Australiasta kotiin siis ihan kohtalaisen hyvin fiiliksin, mutta kovin montaa päivää lepoa ja treeniä ei ollut tiedossa ennen seuraavaa reissua. Suuntana neljän päivän kotona olon jälkeen oli nimittäin ensin kaksi challengeria Kanadassa Patrik Niklas-Salmisen kanssa, minkä jälkeen matka jatkui suoraan Meksikon Davis Cupiin.

Lensin Kanadan Drummondvillessä pelattavaan ensimmäiseen kisaan kisaa edeltävänä perjantaina Munchenin kautta Montrealiin, mutta jo lentomatkan aikana tuntui vähän flunssaiselta. Selvisin matkan Buranalla ja nenäsumutteilla, mutta viimeistään perille päästyäni tuntui siltä, että kipeäksi sitä oltiin näköjään tulossa. Ja seuraavan yön aikana kehon lämpö kohosikin yli 40 asteen, ja olo alkoi käydä melkoisen huonoksi. Tuolloin elettiin helmikuun puoltaväliä, joten ensimmäiset tiedot korona-viruksesta alkoivat levitä uutisissa, joten myös tuo mahdollisuus piti ottaa huomioon. Vaikka en ollutkaan Kiinassa käynyt niin olin pelkästään edellisen viikon aikana kuitenkin matkustanut seitsemän eri lentokentän kautta Australiassa, Qatarissa, Suomessa, Saksassa ja Kanadassa.

Kisalääkäri tuli päivän aikana tutkimaan minua hotellihuoneeseeni ja hän passitti minut lopulta sairaalaan lisäselvityksiin, koska oloni oli sen verran heikko. Viimeistään siinä vaiheessa, kun sairaalan päivystyksessä minut ohjattiin suoraan takahuoneeseen, ja yhtäkkiä kaikki lähelleni tulleet hoitohenkilökunnan jäsenet alkoivat olla pukeutuneet suojavarusteisiin niin sitä tajusi, että ehkä tässä pitää olla vähän huolissaan. Olin ajatellut käyväni sairaalassa ainoastaan verikokeissa ja keuhkoröntgenissä, mutta lopulta päädyin viettämään Drummondvillen Hôpital Sainte-Croix’ssa lähes vuorokauden omassa eristyskopissani tiputuksessa hoitajien käydessä kahden tunnin välein tarkkailemassa vointiani. Oli tiedossa, että jos mitään selkeää tulosta testeistä ei löydy niin visiittini sairaalassa saattaa pidentyä jopa kahteen viikkoon, mutta voi sitä helpotuksen määrää, kun influenssatestin tulos osoittautui lopulta edellissyksynä ottamastani inluenssarokotteesta huolimatta positiiviseksi. Ja siis siitä huolimatta helpotus, että eihän influenssakaan tosiaan mikään mukava tauti ole!

Drummondvillen kisan kaksinpelit saattoi unohtaa samantien sairaalaan joutuessani, mutta nelinpelin osalta elättelin vielä joitain toiveita sunnuntai-iltana hotellille takaisin kotiutuessani Tamiflu-lääkkityksen kanssa. Maanantain ja tiistain aikana oloni kohentui selvästi viettäessäni aikaa vain hotellihuoneessa, mutta jälkikäteen ajateltuna nelinpelin pelaamisessa keskiviikkona ei silti ollut mitään järkeä ja voin rehellisesti sanottuna toimineeni tyhmästi. Vaikka nelinpelin pystyy pelaamaan sykkeen juurikaan nousematta niin riskit jälkitaudeista itsellensä ja mahdollisesta muiden tartuttamisesta olivat kyllä liian isot. Jotenkin se paine saada ranking ylöspäin vielä ennen Tokion olympialaisia ja tunne siitä, että aika alkaa käydä vähiin saivat minut kuitenkin toimimaan epärationaalisesti. Onneksi mikään mahdollisista riskeistä ei tällä kertaa realisoitunut, mutta jälkikäteen kyllä kaduttaa omat valinnat, sillä ei tuo nelurin pelaaminen ainakaan nopeuttanut influenssasta toipumista. Tosi lähellä toki olimme voittoa jenkkiparista Johnson/Jonhson johdettuamme kolmannen erän tie breakia peräti 6-2, mutta ehkä lopulta siis parempi näin, ettei matseja tullut enempää.

Drummondvillen tennishallin keskuskenttä. Koko hallissa oli tehty mittavia järjestelyjä kisan ajaksi muun muassa rakentamalla yhdelle kentällä isot katsomot ja palloiluhalliin upeat tilat VIP-vieraille ja myyntikojuille.

Oloni alkoi viikon loppua kohti muuttua normaalimmaksi, joten matka jatkui paremmalla fiiliksellä toiselle kisapaikalle Calgaryyn. Kanada on kyllä iso maa, sillä suorakin lento Montrealin ja Calgaryn välillä kestää jopa viisi tuntia ja lipunhintakin oli kyllä ylivoimaisesti suolaisin, mitä olen maan sisäisestä lennosta joutunut koskaan maksamaan. Calgary oli hyvä kisavalinta ennen Meksikon Davis Cupia, sillä sekin sijaitsee korkealla yli kilometri merenpinnan yläpuolella. Myös sää muuttui mukavammaksi, sillä Drummondvillen reilusti yli 20 asteen pakkaset olivat jopa suomalaiselle aika tiukkoja lukemia. Calgaryssa pelattiin lähes upouudessa hallissa aika nopealla alustalla, joten peli oli ohuessa ilmanalassa tosi nopeaa. Syötön merkitys oli siis iso ja pisteiden kestot olivat lyhyitä.

Pääsin Calgaryssa kaksinpelissä mukaan karsintoihin, mutta hävisin maanantaiaamun otteluni jenkki Felix Corwinille 6-7(5), 2-6. Pian tappion jälkeen sain kuitenkin tietää, että pääsarjaan olisi tulossa lucky loser -paikka seuraavana päivänä ja pois jäänyt pelaaja olisi juuri Corwinin vastustaja eli pääsisin ottamaan revanssin. Lucky loserin sijoitus tehtiin sääntöjen mukaan kuitenkin vasta tiistaiaamuna, ja kappas vain, yön aikana oli myös toinen pelaaja vetäytynyt. Nyt kaksi lucky loser pelaajaa arvottiinkin vapaille paikoille, ja sainkin vastaani japanilaisen Shintaro Imain. Olin valmistautunut pelaamaan Corwinia vastaan päiväottelussa, mutta nyt jouduinkin pelaamaan heti aamun ensimmäisen matsin eri vastustajaa vastaan. Huonon valmistautumisen piikkiin en tuon ottelun tappiota voi kuitenkaan pelkästään laittaa. Oma peli oli koko matsin aivan umpisurkeaa ja hävisin japanilaiselle lukemin 0-6, 2-6. Harvoin olen ollut noin pihalla tennismatsissa.

Onneksi päälaji eli nelinpeli oli kuitenkin vielä jäljellä ja olimme siinä Pattin kanssa jopa sijoitettuja. Otimme ensimmäisellä kierroksella perushyvän voiton jenkkiparista Cerretani/Lovett 7-5, 6-3, mutta kvartsiottelu brittiparia Broady/Clayton vastaan kuuluu taas sarjaan niitä otteluita, joita ei haluaisi muistella. Pelasimme fantastisen ensimmäisen erän voittaen sen 6-1. Toisessa erässä meillä oli muutama breikkipallo, joita emme kuitenkaan saaneet käytettyä, mutta toisaalta pidimme myös kaikki syöttömme ja edettiin tie breakiin. Sen vastustaja voitti yhdellä minibreakilla ja vuorossa oli kolmas erä. Saimme siinä ratkaisevan tuntuisen minibreakin 7-6 -tilanteessa, ja sainkin omassa syötössä mahdollisuuden laittaa matsi poikki tilanteessa 9-7. Rystypuolivolley jäi kuitenkin verkkoon ja seuraavassa matsipallossa palautukseni meni parikymmentä senttiä leveäksi. Saimme vielä yhden matsipallon 11-10 -tilanteessa mutta siinäkään ei tärpännyt ja lopulta ottelu päättyi kaksoisvirheeseeni 11-13. Kyllä otti päähän, sillä matsin loppu meni aika pahasti omaan piikkiin. Kaiken kaikkiaan ottelu oli yhtä pistettä vaille tosi hyvä. Pidimme kaikki syöttömme ja hallitsimme ottelua lähes kaksi erää. Mutta sitten emme saaneet kuin yhteensä yhden minibreakin kahdessa tie breakissa ja lopulta matsi päättyi tuplaan. Julma laji.

No, jotain positiivista piti yrittää löytää tästäkin tilanteesta, ja pääsimme nyt ainakin kohtuullisen ajoissa lentämään Meksikoon valmistautumaan Davis Cupiin. Meksiko maksimoi kotiedun tuomaa hyötyä viemällä ottelun yli 2,6 kilometrin korkeuteen massakentälle Metepeciin, joten jokainen valmistautumispäivä olisi varmasti arvokas. Lensimme Mexico Cityyn, josta automatka Metepeciin kesti reilun tunnin. Muu joukkue olikin jo saapunut paikan päälle päivää aiemmin, ja otimme suunnitelman mukaan ensimmäiset pari päivää todella rauhassa totutellen ilmanalaan ilman suurempia hengästymisiä. Golffia oli hauska kokeilla, sillä pallo lensi todella pitkälle, mutta yllättävän rankkaa oli 18 reiän käveleminen, vaikka ei itse tarvinnut edes mailabägiä kantaa!

Treenaamisen aloitimme kevyesti ja suurin ero normaaliin oli ehdottomasti pallot, jotka tuolla korkeudella ovat luonnollisesti paineettomat. Tuntui, että ainakin nuo Babolatin high altitude -pallot olivat keskenään melko erilaisia ja osa niistä olikin todella pehmeitä. Kaikille oli kuitenkin yhteistä todella poksahdusmainen osumaääni, vähän samankaltainen kuin lasten vihreissä miditennispalloissa. Osuman piti siis olla tosi keskellä mailaa, jos halusi välttää pallon täydellisen kuolemisen jänteisiin. Ja kyllähän hyvällä osumalla pallo myös lensi todella paljon herkemmin kuin meren pinnan tasolla. Yläkierre ei juuri tuonot palloa alaspäin vaan lyönnit tuli suunnata mielellään mahdollisimman vähän yli verkon. Massakentällä liikkeellelähdöt ovat myös hieman hitaampia kuin kovalla, joten puolustuspeli ja palauttaminen oli selvästi tavallista vaikeampaa.

Valmistautuminen jengiltämme sujui kuitenkin olosuhteisiin nähden hyvin ja perjantain peleihin lähdettiin hyvällä fiiliksellä. Tunnelma Metepecin stadionilla oli hyvä, yleisöä oli paikalla noin 1000 ja kannustus oli äänekästä, mutta myös samalla tosi reilua. Patti voitti ekan matsin hienosti, ja lähellä oli Ottokin siirtää meidät jo 2-0 johtoon ennen kuin meksikolaisvastustaja taisteli voittoon matsipallojen takaa. Lauantaina 1-1 -tilanteessa oli sitten minun vuoroni astua kentälle, kun pelasimme Henkan kanssa nelinpelin. Henkan kanssa on kyllä aina tosi siistiä pelata ja matsi olikin suorastaan erinomainen. Voitimme ensimmäisen erän yhdellä breikillä 6-3 ja toisen ilman breikkejä tie breakissa 7-6(6). Aloitimme tosi hyvin, mutta vastustajat olivat lähellä viedä toisen erän, mutta onneksi saimme pelastettua eräpallot ja hoideltua matsin kotiin suoraan kahdessa erässä.

Nelinpelin jälkeen oman osuuteni piti olla taputeltu, mutta sain noin minuutti matsin päättymisestä tiedon, että Patti oli nelinpelin aikana alkanut voida pahoin, eikä kapteeni Jarkko Niemisellä oikein ollut muita vaihtoehtoja kuin laittaa minut kentälle heti perään ykkösten kaksinpeliin. Aika minimivalmistautumisella siis mentiin taas eikä matsin alku lähtenyt ollenkaan käyntiin. Ensimmäinen erä tauluun 0-6. Toisen erän alussa aloin kuitenkin tehdä kaikkeni sekoittaakseni vastustajan pelin, tulin verkolle syötöstä ja usein myös palautuksesta ja otin selvästi vauhtia pois. Aloin myös tsemppaamaan itseäni jokaisen voitetun pisteen jälkeen äänekkäästi. Ja tuo toimikin, sillä sain aikaisen murron ja pääsin syöttämään erää kotiin 5-3 -tilanteessa. Tuohon kohtaan pelasin kuitenkin huonon syöttövuoron ja tilanne tasoittui. Hävisin syöttöni lopulta myös 5-5 -tilanteessa, mutta sain vielä murrettua takaisin pakottaen erän tie breakiin. Siinä vastustajani Lopez Villasenor pelasi kuitenkin lähes täydellisesti ja minun oli pakko tyytyä tappioon 0-6, 6-7(2).

Maaottelun ratkaisu venyi siis viidenteen ja ratkaisevaan matsiin. Tämä tuntuu olevan meille aika yleistä, sillä edelliskerran, kun jengimme on voittanut tai hävinnyt maaottelun ennen viidettä matsia taitaa olla Zimbabwea vastaan vuodelta 2016. Onneksi Otto löysi kuitenkin itsestään sen väkisin voittamisen vaihteen ja sai taisteltua ratkaisevan matsivoiton vaikean toisen erän jälkeen 6-2, 7-6(6). Pääsimme kuin pääsimmekin siis juhlimaan voittoa Meksikosta vieraskentällä lukemin 3-2! Tuo oli kaiken kaikkiaan arvokas voitto joukkueellemme, sillä pelasimme ensinnäkin meille erittäin vieraissa olosuhteissa, minkä lisäksi jouduimme pelaamaan vielä ilman ykköspelaajaamme Emiliä hänen sairastelunsa vuoksi. Hyvä Suomi!

Meksikosta matka jatkui voittoillallisen jälkeen takaisin koti-Suomeen, jossa tuliaisiksi tuotu vatsatauti paljastui e-coli -bakteerin aiheuttamaksi. Kunto oli kuitenkin pian taas ihan hyvä, ja ehdin yhdet treenitkin vetää kunnes päivää ennen lähtöä Vaasan Finnish Tourille kaikki pelit laitettiin jäihin niin kotimaassa kuin kansainvälisestikin. Ja tuolla tauolla ollaan siis edelleen.

Olen nyt käynyt läpi kaikki kisani edellisen urani lopettamisen jälkeen. Niin kuin voi huomata, matkalle on sattunut vaikka mitä erilaisista terveyshuolista ja katkerista tappioista aina suloistakin suloisempiin voittoihin. Vaikka fiilikset on välillä ollut alamaissakin niin päivääkään en toisesta tennisurastani vaihtaisi pois. Jatketaan ensi kerralla sitten tunnelmista koronatauolla ja pohdinnoilla tulevaan liittyen.

Leave a Reply

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.