Davis Cup – Tenniksen suola

Juhannuksen jälkeisten SM-kisojen ajankohta lähenee nopeasti, joten treenimäärät kasvaa ja pelikunto alkaa lähestyä normaalia. Varsinkin fyysinen rasitus on kuitenkin ollut keholleni pitkähkön tauon jälkeen aika iso sokki, mutta mitäpä ei laadukas fysioterapia korjaisi. Selän nikamissa on ollut pientä fuusioitumista, minkä lisäksi normaalin kierteelle taipumisen lisäksi keskivartalo oli maanantain tsekkauksessa myös yllättävän paljon sivutaivutuksessa. Tennis on väkisinkin aika toispuoleinen laji, joten pienen epätasapainon kanssa pitää pystyä elämään, mutta tottakai aina kannattaa pyrkiä mahdollisimman tasapainoiseen tilaan.

Tämän postauksen aiheena ei kuitenkaan ole harjoittelu tai kisat, vaan haluan pureutua syvemmälle Davis Cupin ihmeelliseen maailmaan. Tekstistä tuli melkoisen pitkä, mutta DC on antanut ainakin minulle pelaajana ne isoimmat tunteet tenniskentällä, niin hyvässä kuin pahassa, minkä vuoksi se ansaitsee mielestäni tarkemman analyysin. Tennis on yksilölaji, mutta DC:ssä edustetaan maata joukkueena, mikä tekee siitä niin erityisen. Kirjoituksessa on mukana myös pari pohdintaa joukkuekavereistani vuosien varrella, ja vaikka aihe voi olla vähän arka, niin uskon kaikkien nämä sisällöt kestävän, varsinkin kun haukun samalla vähän itseäni. 😊

Vastikään 10.6. ilmestyneessä Urheilulehdessä on minusta aika iso henkilökuva, jossa toimittaja Taiga Heikkilä on mielestäni onnistunut harvinaisen hyvin kuvailemaan DC:n aikaan saamia tunnetiloja. Suosittelen lämpimästi lukemaan jutun, eikä pelkästään DC:n takia, vaan juttu on minusta muutenkin tosi hyvin kirjoitettu kuvaelma siitä, missä olen tällä hetkellä!

Mutta palataanpa asiaan. Suurin osa Davis Cupia pelaavista pelaajista ei ole top-100 -pelaajia. Tämä on minusta ehkä paras juttu DC:ssä. Davis Cupissa tulee nimittäin niin raa’alla tavalla esiin se, miten paine, tahto ja jännittäminen vaikuttavat meihin jokaiseen DC:tä pelaamaan päässeeseen. Varmasti absoluuttisella huipulla ollaan lähellä samoja tunneskaaloja Grand Slamien loppupeleissä, mutta koska niin moni DC:tä pelaava ei tuollaisia otteluita pääse koskaan pelaamaan, tulee DC-otteluista heille uran kohokohtia.

Ensinnäkin joukkueelle pelaaminen tekee DC:stä erityisen. Normaalissa tenniskisassa häviö tarkoittaa vain sitä, että omat kisasi päättyvät ja monessa tapauksessa matsin lopputulos ei kiinnosta ketään muuta kuin sinua ja vastustajaa. Suunta kotia kohti ja ensi viikolla on uutta yritystä. DC:ssä se ei kuitenkaan toimi niin, sillä nyt et pelaa vain itsellesi. Yhtäkkiä niin moni muukin haluaa sinun voittavan, että sen sivuuttaminen on täysin mahdotonta.

Toisekseen olosuhteet ovat monelle pelaajalle aivan erilaiset kuin mihin he ovat aiemmin urallaan tottuneet. Esimerkiksi meillä Suomessa joukkueeseen mahtuu useimmiten sillä, että olet voittanut muutamia matseja futures-kisoissa, mutta eihän alimman tason future jossain sivukentällä ole mitään verrattuna hurmioituneen monituhatpäisen yleisön edessä pelattavaan DC-otteluun. Pallopojat, linjatuomarit ja suuren maailman tuntu tekevät tapahtuman luonteesta aivan erilaisen kuin perus ammattilaiskisassa.

Kolmas erittäin iso juttu omalla urallani DC-matseja pelatessa oli se, että ottelut pelattiin vuoteen 2018 asti paras viidestä -systeemillä. Kyllähän tuo pelimuoto muuttaa monen tennisottelun luonteen täysin, sillä fyysisyys ja henkinen kestävyys ovat noissa matseissa ihan eri tasolla kuin normaalissa paras kolmesta -ottelussa. On jollain tavalla harmillista, ettei DC:tä enää pelata paras viidestä, mutta toisaalta itsekkäästi ajateltuna eipähän tarvitse ainakaan itse todennäköisesti koskaan enää pelata fyysisesti äärirajoille vievää viiden erän ottelua.

DC – myrkkyä vai taikajuomaa?

Mitä nuo kolme asiaa – joukkueelle pelaaminen, isot areenat ja paras viidestä ottelut – sitten tekevät tennispelaajalle? On olemassa luonnollisesti kolme vaihtoehtoa: pelintasosi laskee, pysyy samana tai nousee. Mutta miksi jollekin käy niin, että pelintaso putoaa pahasti, kun taas joku toinen pääsee DC-matseissa aina maksimisuoritukseensa? Onko se synnynnäistä vai voiko DC-pelaajaksi oppia?

Omalta osaltani voin sanoa, että kuuluin urani alkuvaiheessa selvästi ensimmäiseen kategoriaan eli pelintasoni laski. Jos joku tilasto on tennisurallani ruma, niin se on urani alkuvaiheen DC-tilasto. Ensimmäiseen viiteen vuoteen en voittanut Davis Cupissa otteluakaan. 12 ensimmäistä esiintymistäni DC-kentällä päättyivät tappioon, 7 kaksinpeliä ja 5 nelinpeliä. Suurimpaan osaan otteluista lähdin toki altavastaajana, mutta silti, onhan tuo käsittämätön tilasto.

Mitä noissa otteluissa sitten tapahtui? Muistan elävästi ensimmäisen DC-otteluni Hangossa vuonna 2008 Luxemburgia vastaan. Tilanne oli 2-1 ja pääsin pelaamaan vastustajien ykköspelaajaa Gilles Mulleria vastaan. En pelannut mitenkään erityisen huonosti, mutta hävisin silti 4-6, 5-7, 1-6. Johdin toista erää 5-3, mutta en saanut pidettyä syöttöäni ja kolmannessa erässä pohkeenikin jo kramppasivat. Ehkä eniten tuota ottelua kuvaa osaltani kuitenkin sana yli-innokas. Halusin juosta joka palloon ja taistella kaikkeni antaen, mutta samalla tekeminen menee jäykäksi, hartiat kiristyvät kohti taivasta ja syke nousee liiaksi.

Sama fiilis toistui seuraavissa DC-otteluissa; halusin voittoa aivan hurjasti, mutta en saanut parastani irti. Varmasti tuli tehtyä tyhmyyksiä valmistautumisessa, kuten liian kova treenaaminen tai fysion ja hieronnan liian iso määrä kerrankin kun sellainen oli saatavilla, mutta silti uskon, että suurin syy alisuorittamiseeni oli henkisellä puolella. Sitä haluaa voittoa niin paljon, että ajatus karkaa nimenomaan voittamiseen sen sijaan, että se pysyisi käsillä olevissa asioissa kuten seuraavassa pisteessä ja mielenrauhan hallitsemisessa. Tuo korostuu myös DC:n ulkopuolella erityisesti silloin, kun aletaan olla ratkaisutilanteissa, syöttämässä erää kotiin tai tie breakissa, mutta väittäisin, että nimenomaan DC-otteluiden ratkaisuhetkillä olen ollut urani aikana omaa tasoani selvästi huonompi.

Jostain joukkueemme pitkäaikainen kapteeni Kim Tiilikainen kuitenkin kaivoi uskoa siihen, että minut kannattaa laittaa kentälle DC-otteluissa yhä uudelleen ja uudelleen. Vuosi 2013 olikin se, kun kaikki kääntyi. Ensin Bulgariassa voitimme Henri Kontisen kanssa nelinpelin viidessä erässä, jonka jälkeen voitin ratkaisevan viidennen ottelun tiukan neljän erän kamppailun jälkeen. Tuo kaksinpeli Aleksander Lazovia vastaan oli erityinen, sillä aloitin huonosti ja hävisin ensimmäisen erän ja olin toisessakin erässä yhden pisteen päässä tappiosta, mutta jotenkin tuolla kertaa tiesin olevani parempi pelaaja kuin vastustaja enkä kertakaikkiaan suostunut häviämään. Huomasin jalkojeni alkavan vedellä viimeisiä neljännen erän lopussa, enkä saanut ottelua lopetettua 5-1 tai 5-2 -tilanteissa (tietenkään, koska sellaista DC on!), mutta sitä onnen määrää, jonka koin pitäessäni syöttöni 5-3:ssa ei kyllä voita mikään. Olin selättänyt DC-mörköni, olin ratkaissut voiton Suomelle, olin ollut luottamuksen arvoinen.

Bulgarian voiton jälkeen oloni kentällä DC-otteluissa on ollut todella erilainen. Olen luottavainen, rauhallinen ja ennen kaikkea tunnen tietäväni mitä kentällä tapahtuu. Ehkä omalla kohdallani DC on vain ollut todella pitkä oppimisprosessi pelaajasta, joka alisuorittaa pelaajaan, joka viimeisen parin vuoden aikana on pelannut DC-otteluissa lähes aina taitojensa ylärajoilla. Se ei tietenkään tarkoita, että olisin voittanut kaikkia otteluitani, mutta vuodesta 2013 alkaen voittosuhteeni DC:ssä on ollut aika kiitettävä 15-7. Nyt tuntuu, että minulla on kokemus ja kyky käyttää kaikkea DC-kentillä kokemaani hyväkseni ja pystyn sulkemaan kaikki epäolennaiset asiat pääni ulkopuolelle. Haluan, osaan ja uskallan pelata niin hyvin kuin osaan.

Tottakai DC-matseissa edelleenkin haluni voittaa on aivan tapissa, eikä häviö tunnu ikinä pahemmalta kuin ratkaisevassa viidennessä ottelussa. Olen saanut pelata noita ratkaisuotteluita jo kuusi kertaa tilastolla 3/3, ja niistä jokainen on kyllä erityisen unohtumaton. Voitto Bulgariassa oli käänteentekevä, mutta erityinen oli myös voitto Tunisiassa vuonna 2018, sillä tuossakin matsissa aloitin huonosti, mutta pystyin henkisesti psyykkaamaan itseni voittoon tiukkojen vaiheiden jälkeen, mikä nostaa omissa silmissäni voiton vieläkin korkeammalle. Silti, ihminen on taipuvainen muistamaan negatiiviset tunteet positiivisia voimakkaammin, minkä vuoksi kolme häviämääni ratkaisuottelua ovat kyllä olleet elämäni vaikeimpia kokemuksia tenniskentällä. Pelasin niissä kaikissa tosi hyvä ottelut, muta tappiot Romaniassa 2012 Crivoita vastaan 6-4, 6-7, 7-6, 3-6, 5-7 ja Tanskassa 2016 Torpegårdia vastaan 6-4, 6-3, 6-7, 1-6, 5-7 sattuivat molemmat niin paljon, etten ennen viime vuoden Itävälta-ottelua uskonut isomman tuskan olevan mahdollista. Mutta niin vain Novakia vastaan Metro Areenalla 6-3, 3-6, 6-7 kärsitty tappio vei kärkisijan. En voisi ikinä pyytää itseltäni enemmän, pelasin aivan fantastisen ottelun ja nautin sataprosenttisesti olostani kentällä, mutta voitto jäi kahden pisteen päähän.

Itävalta-ottelun erottaa kahdesta aiemmasta ratkaisumatsin tappiosta se, että sillä kertaa en omasta mielestäni olisi voinut tehdä mitään toisin. Romaniassa paikkani kramppasivat neljännen erän lopusta eteenpäin, mutta johdin silti viidettä erää jopa 4-1 ja sain paikkani myös 5-4 -tilanteessa Crivoin syöttäessä. Tanskassa puolestaan mursin Torpegårdin heti viidennen erän alussa, mutta niin vain hävisin syöttöni 5-4 -tilanteessa ja uudelleen 5-6 -tilanteessa. Romaniassa ja Tanskassa saatoin siis syyttää itseäni, kipsi, sulaminen tai miksi sitä ikinä haluaakaan kutsua vei minulta voiton. Espoossa viime syksynä näin ei kuitenkaan ollut. Siksi se tuntuu jopa sitä enemmän vääryydeltä, sillä minusta tuntui, että voitto suorastaan varastettiin minulta. Se ei ollut kipsiä, se oli vain tenniksen julmuutta, sillä joskus vastustaja vain onnistuu pelamaan sinua paremmin, vaikka kuinka onnistuisit itsekin.

DC:n henkiset lukot

Joka tapauksessa olen nykyään sitä mieltä, että pystyn DC-kentillä lähes poikkeuksetta parhaimpaani. Kapteeni Jarkko Nieminenkin sen sanoi, että hän voi luottaa siihen, että tulen pelaamaan tilanteessa kuin tilanteessa hyvän ottelun. Lopputulosta ei kuitenkaan kukaan voi tietää etukäteen. Silti on minusta äärettömän mielenkiintoista pohtia sitä, mikä on saanut minut pelaamaan nykyään niin paljon paremmin DC-matseissa kuin aiemmin urallani. Ehkä se on kokemuksen tuomaa rauhallisuutta. Ehkä se on pitkällisen henkisen harjoittelun tulosta. Ehkä se on sitä, että minun ei enää DC-kentällä tarvitse näyttää kenellekään mitään, vaan voin vain pelata itselleni. Ehkä olen vain yksinkertaisesti parempi tennispelaaja kuin ennen.

Jokaisen pelaajan oppimispolku DC:ssä on kuitenkin hyvin erilainen. Osana joukuetta pääsee ainutlaatuisella tavalla katsomaan läheltä, miten tiimikaverini kokevat DC-ottelut. En nähnyt Jarkko Niemisen ensimmäisiä otteluita DC-kentillä, mutta tullessani mukaan joukkueeseen olen aina ihaillut hänen rauhallisuuttaan, joka tarpeen tullen kuitenkin muuttui armottomaksi tsemppaamiseksi lähes raivon kautta. Kyllähän Jarkostakin näki, että hän saattoi joskus jännittää, mutta hän oli niin hyvin sinut asian kanssa, ettei kakkossyötön vauhdin tippuminen tai pisteiden pelaaminen vahvan puolustamisen kautta ollut hänelle ongelma. Hieman samalla lailla olen mielestäni nähnyt Emil Ruusuvuoren pysyvän rauhallisena ja itseluottavana DC-matseista alusta alkaen. Hän pystyy pelaamaan vähintään omalla tasollaan, eikä minkäänlaista paniikkia kentällä ole ikinä näkyvissä.

Vaikeampiakin kokemuksia DC:kentillä on tullut kuitenkin todistettua lähietäisyydeltä. Yksi valitettavimmista oli Juho Paukun ja Robin Haasen ottelu Hollannissa 2012, kun Juhon syötön nosto ei meinannut onnistua millään koko ottelun aikana. Samanlainen tilanne oli kuulemma myös Timo Niemisen ottelussa Hollantia vastaan 2002, kun hänenkin syöttönsä takkusi pahasti ottelun alussa. Olen monesti pohtinut sitä, mikä saa tuonkaltaisen ennenkokemattoman ongelman syntymään ja olisiko sen ehkäisemiseksi voinut tehdä jotain. Moni meistä laitetaan ensimmäisiä kertoja DC-kentälle melko nuorena ja selvästi itseään kovempia vastustajia vastaan, eikä itseluottamus DC-matseissa tappioiden myötä ainakaan helposti pääse itsestään syntymään. Olisinko minuakin kannattanut nuorempana ”säästellä”, ettei repivää ja pahimmillaan traumatisoivaa kokemusta DC-kentällä pääsisi tapahtumaan ennen kuin pelaaja on henkisesti tarpeeksi kypsä käsittelemään sen? Toisaalta ehkä se pitää vain hyväksyä, että DC-ottelussa parhaaseen pääseminen voi vaatia monen vuoden kokemuksen. Onhan toisaalta ollut myös aivan fantastista kuinka esimerkiksi juurikin Juho pystyi parhaimpaansa Tanskaa vastaan Talissa 2012 kaataen Nielsenin tai Timo Kyproksella 2007 Kalliasta vastaan ratkaisuottelussa.

Jotkut pelaajat ovat kuitenkin poikkeuksia. Henri Kontisesta näki mielestäni ensimmäisistä DC-otteluista alkaen, että hän nautti oikeasti tilanteesta. Nauttiminen tarkoittaa sitä, että pystyy olemaan täysin sinut tilanteen kanssa, ja ulkoinen paine kääntyy ainoastaan positiiviseksi energiaksi. Henri on siitäkin poikkeus DC-jengissämme, että hän on aina ollut parhaimmillaan mitä tiukemmaksi tilanne on käynyt. En tiedä voiko pelaajan käyttäytymistä DC-matseissa ennustaa etukäteen, mutta jotain kertoo juurikin tuo isoissa tilanteissa parhaaseen venyminen. Otto Virtasen esiintymistä Meksikossa pari kuukautta takaperin oli myös mielenkiintoista seurata. Katkeraakin katkerampi tappio ensimmäisessä DC-ottelussa matsipallojen jälkeen olisi voinut jättää pysyvät arvet, mutta jostain hän kaivoi henkiset voimavarat seuraavan päivän ratkaisumatsiin. Tuokin matsi oli käytännössä jo taskussa toisen erän puolivälissä 6-2, 3-0 ja 6-2, 5-3 -tilanteissa, mutta ei tule DC-voitto koskaan helpolla. Toinen erä ja sen tie breaki ei ollut missään nimessä kaunista katsottavaa, mutta tuo voitto saattoi kuitenkin olla Oton uran yksi tärkeimmistä, sillä uskon, että se kantaa hedelmää vielä pitkään. Otto osoitti pystyvänsä siirtämään negatiiviset kokemukset syrjään ja voittamaan ottelun vaikka väkisin. Ja tuosta menestyksestä pääsemme varmasti jatkossakin nauttimaan myös me katsomossa otteluita seuraavat joukkuekaverit.

Kaiken kaikkiaan Davis Cup tuo mielestäni esiin siis pelaajan todellisen luonteen. Toiset haluavat olla esillä ja toiset ovat vetäytyvämpia. Toiset haluavat voittaa ja toiset pelkäävät häviötä. Mikään ei kuitenkaan ole lopullista, sillä mieltä pystyy tietoisesti ja tiedostamatta harjoittamaan valtavasti. Kokemus tuo rauhallisuutta ja kykyä tarkastella tilannetta ikään kuin oman pään ulkopuolelta. Vaikka fyysinen ja tekninen osaaminen ovat tärkeitä, erityisesti Davis Cupissa tennis on kuitenkin lähes ja ainoastaan henkisen kyvyn mittausta. Ja nimenomaan se tekee DC:stä niin makeaa.

2 thoughts on “Davis Cup – Tenniksen suola

Leave a Reply

Vastaa käyttäjälle Harri Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.