Syysmyrskyn ihmettelyä

Saavuin Tsekeistä kotiin reilu viikko sitten. Ulkomailta palaavan karanteenisuositus on edelleen voimassa, joten olen pyrkinyt välttämään tarpeettomia ihmiskontakteja, vaikka kaikki koronatestitulokseni ovatkin edelleen olleet negatiivisia. Tennistreeniä olen silti vetänyt ulkokentillä valmentajani Boriksen kanssa, joten pelikunto on sitä kautta pysynyt yllä. Muuten aika on kulunut kotona ja koiran kanssa lenkkeillessä.

Nyt ulkona riehuvaa syysmyrskyä ihmetellessä on kuitenkin hyvää aikaa miettiä tulevaa ja käydä vähän läpi tämänhetkisiä fiiliksiä. Kisakalenterin osalta tilanne on siinä mielessä haastava, että en ole saanut sovittua ketään hyvää paria tulevien viikkojen challenger-kisoihin. Alkuvuoden parini Sem Verbeek haluaa edelleen pysytellä kotona, kun taas Tsekin reissun parini Molchanovin kanssa yhteispeli ei kulkenut tarpeeksi hyvin, että pelaisimme lisää yhdessä. Onkin siis hyvin mahdollista, että hyppään Patrik Niklas-Salmisen mukaan Portugaliin reilun viikon päästä pelaamaan yhden 25-tonnisen ITF-kisan, jotta saan matseja ja sitä kautta itseluottamusta tuleviin challenger-kisoihin. Lissabonissa pelataan lokakuussa myös challenger-kisa, joka voisi sopia mukaan samalle reissulle. Mutta nämä suunnitelmat ovat siis vielä hyvin alustavia, ja tottakai riippuvat myös siitä miten tautitilanne Euroopassa etenee.

Treeneissä olemme Boriksen kanssa keskittyneet verkolla niin relfeksilentolyönteihin kuin eteenpäin liikkeeseen yhdellä isolla askeleella, mikä voisi auttaa minua peittämään isomman osan verkkoa ja saamaan varsinkin tappolentolyönteihin paremmat kulmat. Takakentällä olemme puolestaan keskittyneet painon pitämiseen alhaalla ja voiman tuottoon maasta käsin. Minulla on tapana nousta vähän liian pystyyn varsinkin painottomissa palloissa, kun yritän tuottaa vauhtia, vaikka tavoitteena olisi vahva perusta, jossa jalat pysyvät lähes tulkoon paikallaan. Käytimmekin treeneissä hyväksi kuminauhoja, jotka kiinnittyvät toisesta päästä vyötäröön ja toisesta päästä nilkkoihin, mikä varmistaa, että minun on pakko pysyä alhaalla jaloista. Ja kyllä muuten lähti lyönti paremmin!

Jalkatyöharjoittelua kuminauhojen kanssa
Refleksivolleytreeniä

Treeneissä esiin nousevat oivallukset ja kehittymisen huomaaminen ovat kieltämättä aika hienoja kokemuksia vielä näin kokeneemmallekin pelaajalle. Mutta treenien ulkopuolella tällaiset treenijaksot ja varsinkin vapaapäivät niin kotona kuin kisoissa ovat välillä vähän tylsiä ja tietyllä tavalla erilailla henkisesti raskaita kuin ennen. Olen jutellut tästä muutaman muunkin kokeneemman pelaajan kanssa, jotka allekirjoittavat sen kuinka nuorempana esimerkiksi kisoissa välipäivä oli ihan parasta, kun taas nykyään toivoisi, että matsit tulisivat vastaan mahdollisimman nopeasti, jotta se tietyllä tavalla raskas odottelu jäisi vähemmälle. On niin helppo tuntea, että elämä menee jollain tavalla hukkaan niinä päivinä, kun ei pelaa matseja tai niinä päivinä, kun treenaus ei vaikkapa tänään syysmyrskyn takia onnistu.

Tällaisina päivinä on myös helppo alkaa pohtia pitäisikö sitä tehdä jotain muutakin ”järkevää” elämässään. Nimenomaan siis tenniksen lisäksi, sillä vaikka urheilijan elämä onkin kokonaisvaltaista niin onhan päivässä silti aika monta tuntia, jolloin ei nuku, syö tai harjoittele. Varsinkin, kun tennis ei tällä hetkellä tuo minulle pöytään mitään erityisen leveää leipää. Tuntuu, että päivässä olisi aikaa tehdä vaikka mitä muutakin, mutta samalla sitä miettii, ettei halua toisaalta tehdä sellaisia asioita, mitkä sitten taas jossain vaiheessa voivat häiritä harjoittelua tai kisaamista.

Onhan se jollain tasolla myös absurdia valittaa siitä, että on liikaa vapaa-aikaa. Kai se osaltaan kuuluu ihmisluonteeseen, että ikinä ei voi olla täysin tyytyväinen sen hetkiseen tilanteeseensa, mutta olen silti aika varma, että parin vuoden päästä muistelen kaiholla näitä hetkiä, kun aikaa oli ajoittain vaikka muille jakaa. Mutta samalla sitä tuntee siitä kaikesta tämänhetkisestä vapaa-ajasta myös jollain tasolla syyllisyyttä. Onko oikein, että vietän koko torstaipäivän kotona koiran kanssa, kun suurin osa ihmisistä paiskii töitä aamusta iltaan? Missä menee se raja, että tuntee tekevänsä parhaansa tenniksen eteen, mutta ei kuitenkaan tunne syyllisyyttä, että vapaa-aikaa on liikaa ja sitä ikään kuin vain larppaa aikuisten elämää ja huijaa systeemiä? Tai ehkä jollain tavalla vielä ristiriitaisempi tilanne tulee vastaan kisamatkoilla, kun esimerkiksi Australiassa vietät päivän tai kaksi kisojen välissä lomaillen. Siellähän pitäisi olla työreissulla eikä loikoilemassa paratiisirannoilla! Olenko oikeutettu nauttimaan olostani työmatkalla varsinkin silloin, jos pelit ovat menneet penkin alle?

Jostain syystä minulle on paljon helpompi ymmärtää tuollaista nauttimista silloin, jos ammattiurheilija selvästi tienaa rahaa kilpailemisella ja on siten oikeutettu nauttimaan työnsä tuloksista omilla rahoillaan. Voikin olla, että tämä pohdinta kumpuaa joistain vastaan tulleista some-postauksista, ja ehkä tarkemmin ottaen tuollainen valkoisella hiekkarannalla poseeraaminen ärsyttääkin lähinnä silloin, kun sponsorit maksavat matkasi, ja valitat Suomessa medialle siitä kuinka urheilua ei tueta tarpeeksi. Toisaalta eihän se kai keneltäkään ole pois, jos otat kisamatkasta irti myös hauskanpitoa. Joudun kuitenkin toistaiseksi valitettavasti sijoittamaan itseni tuolla menestysakselilla sinne keskitason alapuolelle, jossa tennis ei tuota niin paljon, että pystyisin täysin puhtaalla omallatunnolla nauttimaan kaikesta siitä vapaa-ajasta ja matkailun tuomista mahdollisuuksista, joita kohtaan. Se toivottavasti vielä muuttuu, mutta nykytilanne varsinkin koronan myötä on kieltämättä vähän haastava.

Tottakai urheilijan elämä on ajoittain todella rankkaakin, mutta monesti se on myös ihan todella etuoikeutettua ja moneen muuhun verrattuna jopa helppoa elämää. Ja sitä minunkin on hyvä muistuttaa itselleni kerta toisensa jälkeen. Urheilu kestää vain rajatun ajan elämästäni ja nämä välipäivät kuuluvat siihen siinä missä viikonloppu tavalliselle työssäkäyvälle. On ihan ok nauttia elämästä tällaisena, kun se nyt on. Mutta silti uskon, että saattaisin voida henkisesti paremmin, jos pystyisin tekemään elämälläni myös jotain muuta tavoitteellista tenniksen ohessa. Onko kellään mitään ideoita?

6 thoughts on “Syysmyrskyn ihmettelyä

  • Oletko harkinnut koskaan laajempaa kirjoitusprojektia kuin blogi? Olet hyvässä asemassa, kun et tarvitse erikseen kirjoittajaa vaan pystyt tekemään sen itse. Tenniksen osalta ei ole suomeksi julkaistu samanlaisia kirjoja kuin mitä löytyy muun muassa juoksupiireistä (Karo Hämäläinen: Miksi juoksen, Tarja Virolainen: Juoksijan sielu). Monet tenniskirjat ovat hieman teknisiä ja niistä puuttuu kiertue-elämän raadollisuus ja viehätys eli mitä tapahtuu kulissien takana ja mitä ammattilaisen elämä todella on.

    • Kirjoitusprojektissa on tosiaan oma houkutuksensa. Tottakai tuollainen projekti on aika työläs, mutta ehkä blogimateriaaliakin voisi käyttää hyväksi kirjoittamisessa. Ei siis hassumpi idea ollenkaan! Joka tapauksessa pientä kirjoitusharjoitusta tässä on tarkoitus tehdä loppuvuonna, mutta paljastan siitä ehkä jotain vähän myöhemmin. Tuo kirjanen ei kuitenkaan kerro mistään maailman kiinnostavimmasta aiheesta eli ei nyt kannata iihan vesi kielellä odottaa 🙂

  • En tiedä riittääkö aika tai häiritseekö treeniä jos liikaa aikaa viettää kentällä mutta mahdollisesti sen verran hyvien pelaajien valmentaminen, että oma ”touch” säilyy ja ehkä jopa paranee (varmaan olet itse parempi ottamaan kantaa onko tästä omalle kisapelille enemmän hyötyä vai haittaa) ja samalla voi auttaa muita pelaajia eteenpäin 🙂

    • Valmennus, ja varsinkin hyvien pelaajien sellainen, on tosiaan ihan hyvä keino sekä tienata vähän ekstraa että pitää tuntumaa yllä. Käyn edelleen ajoittain kotiseurassani Satassa pelaamassa junioreiden kanssa ja siitä tulee aina jälkeenpäin kaiken lisäksi hyvä fiilis!

Leave a Reply

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.