Vaikka aloitin paluuni ammattilaiseksi vuoden 2017 alussa, oli vuosi 2018 mielestäni se ensimmäinen kunnon vuosi tällä toisella urallani. Kroppa oli joulutauon jäljiltä taas hyvässä iskussa, mieli virkeänä ja kaikki valmista kohti menestystä. Myös ranking oli sellainen, että pääsisin aika varmasti suoraan pääsarjaan suurimpaan osaan future-kisoja, mikä helpotti luonnollisesti kalenterin suunnittelua. Tässä vaiheessa oli selvää, että pelaisin kisoissa sekä kaksin- että nelinpeliä ainakin siihen asti, kunnes eteen tulisi tilanteita, joissa pääsisin nelinpelissä mukaan isompiin kisoihin, joihin kaksinpelirankingini ei enää riittäisi.
Ja hyvinhän se vuosi alkoikin. Suuntasin jo ennen vuoden vaihtumista monen vuoden tauon jälkeen pelireissulle Kauko-Itään, jossa tarkoituksena oli pelata Hong Kongin 15-tonninen ja sen perään Bangkokin challengerin karsinnat. Hong Kongissa pelit kulkivat kuitenkin sen verran mukavasti päästyäni finaaliin, etten enää ehtinyt Bangkokiin, mutta finaalipaikka tottakai lämmitti mieltä mukavasti. Finaali Hong Kongissa pelattiin lopulta katetulla kentällä sateiden takia, ja vaikka hyvin pelasinkin, niin neljä menetettyä matsipalloa Italian Matteo Violaa vastaan jättivät kyllä taas kerran sellaisen epäuskon päällimmäiseksi fiilikseksi.
Eihän se finaalipaikka nyt huono suoritus ollut, mutta samana iltana lentokentällä muistan vielä ihmetelleeni, että miten ihmeessä en tuota ottelua voittanut. Se on jännää kuinka joskus tappio suorastaan raivostuttaa, mutta nyt päällimmäisenä oli sellainen todella tyyni järkytys ja jonkinlainen epäuskoinen hyväksyntä. Ehkä sitä ymmärtää tehneensä parhaansa eli voi antaa itsellensä tappion anteeksi sillä (ihan oikeutetulla) perusteella, ettei olisi kyseisissä tilanteissa tehnyt mitään erilailla, vaikka sama tilanne tulisi vastaan uudelleen.
Bangkokin kisa jäi siis pois kalenterista, mutta se tarkoitti hyvää aikaa treenata vielä useampi viikko tammikuussa. Helmikuussa alussa vuorossa olikin sitten reissu oli Davis Cupiin Tunisiaan ja aika hyvä viikkohan siitä muodostui. Tunisiassa olosuhteet olivat melko viileät, mutta keskinopea kovakenttä sopi meidän joukkueellemme erittäin hyvin. Emil (Ruusuvuori) hoiti lauantaina oman kaksinpelinsä ja minä ja Henkka (Kontinen) nelurin sunnuntaiaamuna. Ykköspelaaja Malek Jazirin kaatamiseen ei kuitenkaan ollut meistä kenestäkään, joten sain lopulta itse kunnian ratkaista voiton viidennessä ottelussa Tunisian kakkospelaajaa vastaan.
Tuo ratkaiseva ottelu ei ollut millään kriteereillä mikään kaunis ottelu, mutta sehän ei haittaa, kun voitto tuli lukemin 36 64 64. Muistan kapteeni Jarkko Niemisenkin sanoneen kentällä hävittyäni ensimmäisen erän, ettei hän muista nähneensä minun ikinä pelanneen niin huonosti. Taisi kuitenkin Jarkko tietää kokemuksesta mitä sanoa, sillä mailan vaihto ja pieni sisuuntuminen auttoivat minut nousuun tappioasemasta. Matsipallossakin riitti sopivasti draamaa kämmeneni lähtiessä yläpokalla suoraan taivaaseen ja pudotessa kenttään, jonka jälkeen sain vastustajan smäshinkin vielä takaisin ennen onnistuneen rystyohituksen tuomaa euforian tunnetta. Tämä oli kolmas kerta, kun sain ratkaista voiton DC:ssä Suomelle viidennessä ottelussa, mutta fiiliksenä varmasti paras.
Tunisiasta jatkoin matkaani suoraan Englantiin, jossa DC-voiton tuomalla itseluottamuksella pelit eivät olisi juuri paremmin voineet mennä. Pääsin Loughborough’n 15-tonnisessa viimeisenä pelaajana sisään, kun SE-paikoille ei löytynyt käyttäjiä, ja niin vain otin kisavoiton sekä kaksinpelissä että nelinpelissä Fredrik Nielsenin kanssa ilman erätappioita. Peli tuntui todella hyvältä, jopa finaalivastustajani belgialainen Maxime Authom ihmetteli matsin jälkeen, että mitä kämmenelleni on tapahtunut; eikö se ollut ennen heikkouteni? Voiton arvoa omissa silmissäni lisäsi myös se, että selän SI-nivelten kanssa oli viikon aikana sen verran ongelmia, etten kyennyt istumaan juuri ollenkaan, ja finaalissakin polvea jouduttiin heti matsin alussa teippaamaan aika vahvasti. Mutta sehän kuuluu urheilijan elämään!
Kaksinpelin kisavoitto Loughborough’ssa tarkoitti, etten ehtinyt seuraavan viikon 25-tonnisen karsintoihin Shrewsburyyn. Harmittavasti ITF:n säännöt sanovat, ettei SE-paikkaa voi saada 15k-kisasta 25k-kisaan, joten ohjelmassa oli täten Shrewsburyssa ainoastaan neluria, edelleen kuitenkin kelpo pari Nielsenin kanssa. Tällä kertaa jouduimme Fredrikin kanssa aika koville pahoja vastustajia vastaan jo alkukierroksilla, mutta onnistuimme kuitenkin voittamaan monta tie breakia ennen kuin finaalissa brittipari Clayton/Willis oli lopulta parempi. Englannista kuitenkin tuliaisina kaksi voittoa ja yksi finaali voittosuhteella 12-1 eli ei hassumpaa ollenkaan.
Englannin reissun jälkeen oli taas ohjelmassa parin viikon kuntoutus- ja treenijakso ennen tulevia Saksan liigamatseja ja kolmen kisan putkea Israelissa maaliskuussa. Harmittavasti juuri pari päivää ennen lähtöä edellissyksyn Tunisian reissulta tuttu selän suojakramppi iski kuitenkin treeneissä jälleen päälle. Saksan liigapelit jäivät saman tien väliin, ja vaikka lensinkin Israeliin ennen ensimmäistä kisaa, ei minulla ollut mitään asiaa pelikentälle vielä tuossa ensimmäisessä kisassa Tel Avivissa. Ajattelin Suomesta lähtiessä, että lämpimät olosuhteet voisivat tehdä suojakrampille hyvää, minkä lisäksi reissu Pattin (Niklas-Salminen) ja hänen silloisen valmentajansa Boris Chernovin kanssa oli jo maksettu eli ei reissuun lähdössä juuri ollut hävittävää.
Olin ensimmäisen Israelin viikon jälkeen lähes loppuun asti sitä mieltä, ettei toisenkaan viikon peleistä tulisi mitään, mutta päätin viime hetkellä osallistua, eikä ollut muuten hassumpi päätös tuokaan. Viikon tiukin erä 6-4 ja suvereenin kaksinpelitittelin lisäksi myös nelurissa kisavoitto Pattin kanssa. Miten tämä nyt näin hyvin taas meni? Ramat Hasharonin melko hidas kova kenttä, optimaalinen 25 astetta lämmintä ja paineeton pelifiilis taisi sopia minulle jälleen enemmän kuin hyvin. Lisäksi meillä oli Pattin ja Boriksen kanssa hyvä yhteisfiilis, mikä monesti on aika tärkeä juttu menestyksessä myös yksilölajeissa. Tuota yhteisfiilistä ei haitannut edes se, että kohtasimme Pattin kanssa kaksinpelissä jo toisella kierroksella.
Reissun kolmaskin viikko Tel-Avivin kupeessa lähti aika mukavasti käyntiin, vaikka olosuhteet erityisesti kentän osalta muuttuivat nopeammiksi ja ilma kuumemmaksi. Tuosta viikosta on jäänyt mieleen erityisesti Pattin kanssa varaamamme Airbnb-majoitus, joka paljastui lopulta huoneeksi paikallisessa vanhainkodissa! Lähes joka kerta rakennuksen hississä joku kysyi, ketä olimme tulossa tapaamaan, eivätkä he meinanneet uskoa, kun sanoimme asuvamme talossa itse. Majoitushinnat Israelissa ovat tosi kovat, mutta jatkossa täytyy ehkä silti vähän tarkemmin katsoa, mistä yöpaikkansa varaa. Onneksi viikko oli muuten tosi miellyttävä, vuokrasimme iltaisin monesti kaupunkifillarit, joilla ajoimme Tel-Avivin keskustaan, jossa ravintoloita riitti joka lähtöön.
Pelillisesti kolmas viikko Israelissa oli jälleen ihan kelvollinen, vaikka jouduimme taas harmittavasti Pattin kanssa vastakkain kaksinpelissä, tällä kertaa kvartseissa. Minulle tälläkin kertaa voitto, mutta semifinaalipäivää edeltävänä yönä sain sitten pahemman luokan flunssan, eikä suoritukseni enää tuon jälkeen ollut oikein mistään kotoisin. Kuume laski kyllä nopeasti ja pystyin menemään seuraavana päivänä kentälle, mutta tuloksena selvät tappiot niin kaksinpelin semissä kuin nelinpelin finaalissa. Joka tapauksessa kuitenkin aika onnistunut reissu Israeliin, uusi maa koettuna ja taas saattoi matkustaa kotia kohden pokaalit laukussa.
Jeh Harri! Olikos se vuoden 2018 alkukausi kun voittosuhteesi ATP-tulostaulukossa kalpeni ainoastaan itselleen Roger Federerille? Muistanko ajankohdan väärin – siitä lienee joku kuvakin jossain aikoinaan pyörinyt.
Hienoa, että kirjoitat taas!
Hahaa, taisi joku tuosta voittosaldosta minulle tuolloin juurikin 2018 mainita. Aika kovassa seurassa siis olin!