Kauden 2019 neljä ensimmäistä kuukautta olivat sujuneet aika pahasti alle odotusten. Käteen oli jäänyt nolla finaalipaikkaa, ja myös itseluottamus oli aika kateissa. Huhtikuun viimeinen kisa Alex Lawsonin kanssa antoi kuitenkin jotain positiivisia merkkejä parin hyvän voiton myötä, eikä finaalipaikkakaan ollut kuin yhden lyönnin päässä. Joka tapauksessa Tallahasseen semeissä koetun tiukan tappion tuomaa ärsytystä oli nyt ehtinyt sulatella pari viikkoa häähumussa sekä pikaisella häämatkalla Välimeren rannalle ja tuntui, että olin taas valmis jatkamaan pelejä Alexin kanssa.
Sovimme jatkavamme pelejä toukokuun puolessa välissä Israelissa, mutta sitä ennen ehdin kuitenkin pelata yhden matsin Saksan liigaa vappupäivänä sekä juuri ennen lähtöä Jerusalemiin Finnish Tourin Kaarinassa. Kaarinan finaalissa oli sopivasti painetta pelata ottelu mahdollisimman nopeasti, jotta en myöhästy lennolta Israeliin, mutta tuo ei tällä kertaa tuottanut ongelmia, kun finaalin lukemat Panu Virtasta vastaan olivat 6-0, 6-2. Kaarinasta matka jatkui autolla lentokentälle, josta Riikan kautta yölennolla Tel-Aviviin ja edelleen minibussilla Jerusalemiin.
Jerusalemissa ohjelmassa oli pelkkää nelinpeliä, mutta tuloksena oli hyvästä fiiliksestä huolimatta tappio ensimmäisellä kierroksella. Voitimme Leshem/Sakharov -paria vastaan ensimmäisen erän 6-2 ja meillä oli useita breikkipalloja toisessa erässä ennen kuin pelasimme ottelun ainoan huonon gamen 4-5 -tilanteessa omassa syötössä. Ja miten voikaan kääntyä ottelu niin selvästä hallinnasta tappioksi, kun tie break meni lopulta vastustajille 8-10. Nelinpeli on tällaisilla hetkillä aika raaka laji, sillä murron arvo on niin suuri ja kolmannen erän tie break -formaatti tuo mukaan lisää yllätyksellisyyttä. Jotenkin tuntuu, että kaksinpelissä tuollaista salamannopeaa kääntymistä ei vain voisi tapahtua. Ajatella, että johdat täysin hallinnassa olevaa ottelua 6-2, 4-4 ja sinulla on pari breikkipalloa, mutta yhtäkkiä 10 minuuttia myöhemmin olet ulkona kisoista. On se vaan väärin! Paitsi toki jos olet itse verkon toisella puolella nauttimassa voitosta…
Ei auttanut kuitenkaan taaskaan Israeliin jäädä murehtimaan tappiota, vaan matka jatkui parin välipäivän ja Saksan liigapelin jälkeen taas seuraaviin kisoihin. Nyt vuorossa oli Alexin kanssa jälleen kaksi kisaa USA:ssa, ensin Little Rockissa Arkansasissa ja sitten Columbuksessa Ohiossa. Little Rockissa tennisklubi sijaitsi nätisti mäntypuiden keskellä ja kentät sijaitsivat ikään kuin kaukana toisistaan, mikä loi aika hienon tunnelman kentille. Vuokra-autolla kaupunkia kiertäessä ehti myös ihmetellä Arkansas-joen valtavia tulvia sekä käydä piipahtamassa joen rannassa vaikuttavassa presidentti Clintonin kirjasto- ja museorakennuksessa. Siinä ne viikon kohokohdat sitten olivatkin. Ensimmäisen kierroksen ottelu paria Fruttero/Nam vastaan ei lähtenyt oikein missään vaiheessa lentoon ja tuloksena oli tappio 4-6, 6-7(4) aika keskinkertaisella esityksellä.
Jatkoimme kuitenkin Alexin kanssa hyviä treenejä Little Rockissa ja lensimme loppuviikosta Dallasin kautta Columbukseen. Vaikka kaupunkina Columbus vaikutti olevan ihan hieno niin tennisfasiliteeteiltään paikallisen Ohio Staten kampuksella sijainneet kentät olivat kyllä ylivoimaisesti vaatimattomimmat, mitkä on challenger-tasolla tulleet vastaan. 10 todella vinoa kenttää sijaitsivat kahdessa rivissä keskellä peltoa ilman mitään tuulisuojaa eikä minkäänlaisia pukuhuoneita tai klubirakennusta ollut mailla halmeilla. Eikä pallopojistakaan ei ollut tietoakaan. Noin kilometrin päässä sijainnut kisahotelli sentään oli aivan upouusi Hilton Garden Inn, joten sitä pystyi käyttämään pukkarina ja ruokapaikkojakin oli lähettyvillä useita.
Pelillisesti Columbuksen kaksinpelissä minulla kävi valtava tuuri, sillä ajattelin varmuuden vuoksi pitää itseni acceptance listalla loppuun asti ja tein myös kirjallisen ”preserve my eligibility” -pyynnön kisan supervisorille ennen kaavion arvontaa. Listalla edelläni oli useita pelaajia, jotka olivat siis minua ATP-rankingissa korkeammalla, joten todennäköisyys päästä mukaan oli aika olematon. Mutta kun pääsarjasta jäikin viime hetkellä pois ITF-statuksella paikkansa saanut pelaaja huomattiinkin, että minä olin ainoa ylipäätänsä ITF-rankingin omannut pelaaja varasijoilla ja pääsinkin näin ollen yhtäkkiä kaikkien korkeammalle ATP-listalla rankattujen pelaajien ohi pääsarjaan. Alkuperäisellä listalla edelläni olevat pelaajat kuitenkin sainasivat itsensä kisan karsintoihin, joten erikoisesti en siis olisi mahtunut kisan karsintoihin, mutta pääsin silti alternate-paikalta suoraan pääsarjaan. En ollut ottanut tätä mahdollisuutta harmillisesti huomioon hotellivarauksissa, sillä Challenger-tasollahan järjestäjät maksavat majoituksen kaksinpelin pääsarjapelaajille lauantaista alkaen ja nelinpelipelaajille sunnuntaista alkaen. Olin ajatellut säästäväni muutaman dollarin olemalla la-su yön halvemmassa Motel6-majoituksessa ja siirtymällä kisahotelliin vasta sunnuntaina, kun järjestäjien piikki neluripelaajille avautuu, joten tuli maksettua yksi yö liikaa omasta pussista. Mutta saipahan nuo rahat sentään palkintorahoissa takaisin!
Itse ottelut alkoivat kaksinpelillä, jossa kohtasin todella tuulisissa olosuhteissa kiinalaisen Zhizhen Zhangin, joka oli kuitenkin parempi suoraan kahdessa erässä. Nelinpelissä sen sijaan otimme ensimmäisellä kierroksella vakuuttavan voiton nuoresta jenkkiparista Kingsley/Mcnally ennen kuin kvartseissa tapahtui taas kannaltamme vääryyksiä. Olosuhteet olivat jälleen tuuliset, mutta ottelu tuntui olevan täysin hallinnassamme ensimmäisen erän 6-3 -voitossa sekä vielä toisen erän alussa. Jotenkin saimme kuitenkin hölmöiltyä toisen erän vastustajille ja vuorossa oli taas kolmannen erän tie break. Johdimme sitä oikeastaan koko ajan ja ottelupallojakin meillä siinä oli, mutta niin vain tie break kääntyi Alvarez/Brouwer parille 11-13. Ja kyllä muuten otti päähän.
Jokainen tiukka tappio harmittaa, mutta kun niitä tulee tarpeeksi monta peräkkäin niin jotain ehkä pitää muuttaa. Varsinkin kolmannen erän tie breakien tilasto oli alkuvuonna aika julma, 3-8. Voin täysin myöntää, että motivaationi tenniksen suhteen olikin kesäkuussa aika alhaalla, sillä tuntui, etten panostuksista ja treenaamisesta huolimatta vain pärjännyt ja tappiot seurasivat toisiaan. Tottakai tilanne oli uusi, kun peliparit olivat vaihtuneet usein ja tietynlaiset voittamisen paineet olivat kasvaneet tosi suuriksi, sillä tiesin, ettei urallani ollut enää juurikaan aikaa jäljellä jäädä junnaamaan samalle tasolle. Etenemistä rankingissa pitäisi tapahtua, ja mielellään nopeasti, mutta kun voittoja ja menestystä ei yhtäkkiä tullutkaan niin jouduinkin nyt ihan tosissaan miettimään oliko tässä mitään järkeä.
Palasin kotiin ja juttelin tilanteestani sekä fiiliksistäni kavereiden ja lähipiirin kanssa, mikä auttoi paljon. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin tunne, että ilo pelaamiseen oli jossain määrin kateissa, eikä treeni- tai pelaamisen laatuni ollut tarvittavalla tasolla. Minun täytyi siis pyrkiä löytämään kentällä positiivisempaa asennetta ja yrittää nauttia pelaamisesta enemmän. Vaikka rehellisesti olen aina nauttinut kaksinpelistä enemmän kuin nelinpelistä niin nyt oli hyväksyttävä se tosiasia, että nelinpeli oli päälajini. Nelinpelitreenit olivat pääosassa, mutta moni kaveri myös muistutti kaksinpelipelaamisen tärkeydestä. Kaksinpelissä toistomäärät ovat huomattavasti suurempia, minkä lisäksi nopeus, reaktio sekä syöttö ja palautus saavat tarvittavia ärsykkeitä. Nelinpelissä tarvitaan räjähtävyyttä, mutta pelkkää nelinpeliä treenaamalla saattaa ajaa itseään hitaampaan liikkeeseen varsinkin, kun sivuttaisliike pelitilanteissa on niin vähäistä.
Toinen tärkeä elementtin nelinpelissä on pelipari. Olin pelannut alkuvuoden aikana viiden eri parin kanssa, mutta valitettavasti päällimmäinen fiilis oli se, etten pystynyt luottamaan heistä keneenkään aivan 100-prosenttisesti kentällä. Ja aivan varmasti tunne oli molemminpuolinen. Jotenkin muistelin kaiholla Henri Laaksosen kanssa pelattuja matseja, joissa saatoin aina luottaa Henrin lyövän hyvän palautuksen tiukassa tilanteessa tai syöttävän matsin kotiin, kun sitä tarvittiin. Nyt tilanne oli juuri toisin päin, sillä pelkäsin, että parini tekee virheitä juuri kun niitä ei pitänyt tehdä. Ja samalla sen jotenkin huomaa, kuinka myös peliparini pelkää minun jäätyvän isoilla hetkillä. Huomasin, ettei oloni ollut henkisesti turvallinen kentällä, ja se, että pelkää oman peliparin reaktioita omiin virheisiin ei voi lopulta viedä kovin pitkälle. Keskittymiseni oli väärissä asioissa. Oliko minusta tullut juuri sellainen challenger-tason nelinpelipelaaja, joka kipsaa tiukoissa paikoissa ja jonka pelintaso ei tule koskaan riittämään seuraavalle tasolle?
En ollut kuitenkaan valmis heittämään kirvestä kaivoon, vaan päätin ottaa täysin erilaisen lähestymistavan loppukesän kisoihin. Ensinnäkin tein valitettavasti hieman epäreilusti Alexia kohtaan ja peruin yhteiset kisamme heinä-elokuulta. Toisekseen keskityin parin viikon ajan fysiikkatreeniin sekä kaksinpeliin kotimaassa ja hain iloa tennikseen Finnish Tourilta ja Suomen kesästä. Ja kolmanneksi päätin pelaavani jatkossa mahdollisimman paljon sellaisten pelaajien kanssa, jotka tunnen tarpeeksi hyvin ja joihin voin luottaa 100-prosenttisesti.
Ja kas vain, heinäkuussa suunta muuttui täysin. Jatketaan siitä siis ensi kerralla.