Vuoteni 2016 alkoi opintoihin keskittyen, sillä maisteriopinnot Aallossa vaativat hieman enemmän läsnäoloa kuin opiskelujeni alkuvaiheen kandiopinnot. Paljon ryhmätöitä ja monella luennolla oli jopa läsnäolopakko. Ihmeteltiinpähän sitä opiskelijoiden kesken jollain kurssilla ihan joukolla sitäkin, että jopa aktiivisuus luennoilla vaikutti arvosanaan.
Opiskelujen lomassa tulin kuitenkin vuoden alussa jutelleeksi Davis Cup -kapteenin Kim Tiilikaisen kanssa mahdollisuudesta pelata DC-ottelussa Kittilässä Zimbabwea vastaan maaliskuussa. Kim pahoitteli, ettei hänelle edelliskesänä tullut mieleenkään kutsua minua DC-jengiin, kun hän ei tiennyt minun pelitasoani. Nyt kuitenkin tuntui, että olin viimeisen puolen vuoden aikana pärjännyt aika kivasti muita suomalaisia vastaan kaksinpelissä, joten ajattelin itsekin, että vitsit olisihan se makeeta olla mukana maailman kaikkien aikojen pohjoisimmassa DC:ssä.
Tuolloin DC pelattiin kuitenkin vielä paras viidestä -menetelmällä, joten seuraavana vuorossa oli soitto pitkäaikaiselle fysiikkavalmentajalleni Erik Piispalle. Erikin kanssa kävimme ensin läpi mahdollisuuksia saada kehoni melko lyhyessä ajassa riittävään kuntoon, mutta kun totesimme sen mahdolliseksi, ei mennyt aikaakaan niin kasassa oli parin kuukauden suunnitelma, jotta kroppani saataisiin taas viiden erän kuntoon. Aika yksinkertaisista asioista eli keskikropan ja jalkavoiman vahvistamisesta lähdimme liikkeelle siirtyen treenijakson loppua kohden yhä enemmän nopeuspainotteisiin harjoitteisiin.
Ja eihän se huono treenijakso ollut ollenkaan, sillä kaadoin perjantain kaksinpelissä Zimbabwen ykköspelaajan Garangangan juurikin tiukasti viidessä erässä reilusti yli neljän tunnin ottelussa. Harvoin jos koskaan on tuntunut kroppa niin tuoreelta viiden erän jälkeen kuin tuolloin ja pelasinpahan vielä sunnuntain merkityksemättömän matsinkin maaottelun jo ratkettua. Nautin DC-tunnelmasta, joukkueen kanssa ajan viettämisestä ja erityisesti pelaamisesta Kittilässä tosi paljon ja se varmasti näkyi myös peliotteissa. Kunpa aina voisi pelata tuolla samalla innolla ja paineettomuudella!
Sovimme Kittilän jälkeen hyvissä ajoin, että olen mukana myös heinäkuun Tanskan DC:ssä, vaikkei valmistautuminen siihen mennytkään ihan niin nappiin kärsittyäni SM-kisoissa pitkästä aikaa tappion kotimaassa ärsyttävän hyvin pelanneelle Ristomatti Lanteelle. Mutta fyysisesti olin kuitenkin varmasti paremmassa kunnossa kuin alkuvuonna, ja Tanskan valitseman nopea sisäkentän pitäisi sopia omalle pelilleni mukavasti.
Mutta Tanskan Davis Cupistapa vasta harmittava tapahtuma tulikin. Hävisin perjantaina Nielsenille suoraan kolmessa erässä ja oli tiedossa, etten välttämättä fyysisesti ole kolmen paras viidestä -matsin kunnossa viikonlopulle. Niinpä teimme taktisen ratkaisun, jossa en pelannut nelinpeliä lauantaina, vaan säästelin voimat sunnuntaille, jos ratkaiseva kaksinpeli tarvitaan. Ja taktiikkahan oli lopulta 3 pisteen päässä täydellisestä. Tuloksena kuitenkin tappio viidessä erässä Torpegaardille ja yksi urani suurimmista pettymyksistä. En osannut oikein edes olla raivona, olo oli vain niin tyhjä. Samalla päättyi myös Jarkko Niemisen ura kansainvälisissä peleissä lopullisesti, joten olihan se valtava pettymys, etten saanut otettua voittoa Suomelle. Jarkon kanssa nousukarsinta Valko-Venäjää vastaankaan ei nimittäin olisi ollut ihan mahdoton pala…
Sitä se urheilu kuitenkin on, että välillä kulkee ja välillä ei. Muuten elämässäni kaikki oli kuitenkin aika hyvin. Opiskelut sujuivat, ja pääsin syksyllä aloittamaan trainee-ohjelmassa toisessa huippufimassa, tällä kertaa suomalaisessa pääomasijoitusyhtiö Intera Partnersissa. Työtahti oli selvästi järkevämpää kuin aikaisemmin, ja tykkäsin tästä työstä kyllä paljon enemmän kuin edellisestä, sillä nyt pääsin itsekin vaikuttamaan selvästi työni sisältöön ja ottamaan vastuuta isommista kokonaisuuksista. Oli kuitenkin selvää, että jatkaakseni tuossa firmassa, tulisi minun ensin hakea vielä lisää kokemusta jostain muualta kuten konsultoinnista tai investointipankkimaailmasta, mutta ainakin nyt oli tiedossa, että tämä ala voisi olla minulle kiinnostava paikka myöhemminkin elämässäni.
Yksi mielenkiintoinen reissu tuli myös tehtyä kesän aikana, kun pääsin käymään ensimmäistä kertaa Wimbledonissa. Juniori-Wimbledon jäi minulta väliin rannevamman takia, mutta miesten karsinnoissa olin pelannut vuonna 2012. Karsintoja ei kuitenkaan pelata itse Wimbledonin tenniskentillä, vaan jonkun matkan päässä Roehamptonissa. Ja kyllähän se pikkuisen sisältä kouraisi, kun halu pelata Wimbledonissa palasi ajatuksiin.
Vuoden lopussa olikin päätösten aika. Sain pari kiinnostavaa työtarjousta, mutta olin silti sisälläni tehnyt jo toisen päätöksen. Päätöksen, joka veisi minut pois toimistomaailmasta takaisin siihen, missä minun suurin intohimoni on. Siihen, mistä saan ne oikeasti isoimmat kicksit. Ei ainakaan minulle ole tullut työelämässä vastaan yhtään vastaavaa fiilistä kuin se, kun vastustajan pallo lentää pitkäksi matsipallossa ja pääsee tuulettamaan ison ottelun voittoa. Toimistotyötä ehtii tehdä koko elämänsä, mutta jos vielä aioin pelata tosissaan tennistä, oli sen aika nyt tai ei koskaan.
Suurena syynä paluu päätöksessäni oli myös mahdollisuus pelata olympialaisissa vuonna 2020 (nyt siis 2021). Näen sen niin, että se jos joku voisi myöhemmällä iällä kaduttaa, jos olisi ollut mahdollisuus edustaa Suomea olympialaisissa, mutta en olisi edes yrittänyt. Eihän paikka ole alkuunkaan varma nytkään, mutta eipähän tarvitse vanhempana harmitella, ettei tullut tehtyä kaikkeansa sinne pääsemiseksi.
