Elokuun alun Aasian kiertueen sairastelut ja väsymykset olivat parin viikon kotona olon jälkeen selvitetty, ja oli aika suunnata kohti seuraavia kisoja. Vuorossa olisi intensiivinen kisaputki sisältäen myös Espoossa pelattavan Davis Cupin. Pelifiilikseni oli kuitenkin ihan hyvä ja valmiuteni tiukkaan rutistukseen hyvällä tasolla, varmaankin juuri heinäkuun hyvän menestyksen siivittämänä.
Loppuvuoden ensimmäinen reissu alkoi Mallorcalta Espanjasta, jossa pelattiin challenger Rafael Nadalin akatemiassa. Akatemian puitteet olivat aika viimeisen päälle, eikä kisatunnelmakaan jättänyt ketään kylmäksi Andy Murrayn tehdessä paluun kentille. Päivälämpötilat olivat korkeita, mutta iltaisin parhaaseen peliaikaan keli oli lähes täydellinen, mikä näkyi myös kisan runsaana yleisömääränä juurikin iltaotteluissa. Manacorin kaupungin laidalla sijaitsevassa katemiassa on lukuisten kova- ja massakenttien lisäksi todella hyvät kuntosalit ja oheisharjoittelutilat sekä hieno hotelli ravintoloineen ja vielä erillinen asuntola.
Pääsin itse mukaan Mallorcalla sekä kaksinnpeliin että nelinpeliin Emil Ruusuvuoren kanssa. Vain kaksi viikkoa edellisen sairastelun jälkeen flunssaoireet iskivät kuitenkin taas päälle enkä saanut parastani irti kaksinpelin ensimmäisellä kierroksella nuorta brassi Thiago Seyboth Wildia vastaan. Nelinpelissä selvitimme Emilin kanssa kuitenkin avauskierroksen matsissa turkkilaisparin ennen kuin hävisimme kvartseissa etelä-amerikkalaisparille Martinez/Meligeni kolmessa erässä. Tuntui, ettei varsinkaan syöttöni teho ollut ihan siellä missä pitäisi, eikä varsinkaan kvartsiottelu ollut ihan parasta yhteispeliämme Emilin kanssa.
Matka jatkui Mallorcalta parin treenipäivän jälkeen eteläiseen Ranskaan, jossa tarkoitus oli jatkaa Cassisin kisassa nelinpelejä, mutta Emil pelasi Mallorcan kaksinpelissä itsensä aina kisavoittoon asti ja melko ymmärrettävästi halusi jättää nelinpelin väliin Cassisissa. Löysin onneksi viime hetkillä parikseni itävaltalaisen Juri Rodionovin, jonka kanssa otimmekin voiton ensimmäisellä kierroksella Gonzalez/Siljeström -parista ennen kvartsitappiota kazakstanilaisparille Golubev/Nedovyesov aivan poskettoman tuulisissa olosuhteissa. Juri on ihan huipputyyppi, joten hänen kanssaan pelaaminen oli siinä mielessä miellyttävää, mutta kuten aiemminkin, menestyksen saaminen tuntemattoman parin kanssa ensimmäisellä kerralla ei ole helppoa. Ainakaan minulle.
Viikon parhaat muistot Cassisista jäivät kuitenkin omalle kohdalleni kaksinpelissä, jossa pääsin mukaan taas paikan päällisenä varamiehenä. Voitin ensimmäisellä kierroksella hyvällä pelillä brassi Meligenin, mikä takasi toiselle kierrokselle vastustajaksi kisaan villillä kortilla mukaan otetun 1-sijoitetun Jo-Wilfried Tsongan. Keskuskenttä, päivän pääottelu ja vastassa maailmanlistalla parhaimmillaan sijalla 5 ollut pelaaja takasivat hienon kokemuksen, vaikken voitossa missään vaiheessa ollutkaan kiinni. Pakko sanoa, että Tsongan syöttö oli ainakin tuona päivänä aivan eri tasolla kuin kenelläkään vastustajistani koskaan, mutta muu peli hänellä ei sen sijaan ollut mitenkään erityisen vakuuttavaa. Alhainen tempo ja melko heikko rysty antoivat minulle ihan hyvät asetelmat takakenttäralleissa, mutta valitettavasti Tsonga mursi syöttöni molempien erien alussa ja saattoi näin kruisailla voittoon ilman suurempia paineita noiden kahden syötönmurron turvin. Joka tapauksessa matsi oli hieno kokemus ja hyvää valmistautumista seuraavan viikon Davis Cupiin.
Davis Cup Espoossa sisälsi sen verran hienoja hetkia, tunteita ja dramatiikkaa, että säästän sen pohtimisen vielä erilliseen postaukseen, jotta pääsen syventymään DC:n ainutlaatuiseen tunnelmaan sen ansaitsemalla tavalla. Yhteenvetona sanottakoon kuitenkin, että koimme 2-3 tappion ennätysyleisön edessä Espoossa, ja varsinkin oma ratkaisevan ottelun tappioni 6-3, 3-6, 6-7 Dennis Novakille on vienyt kyllä monet yöunet tapahtumien jälkeen.
Espoon tunnelmasta piti kuitenkin palautua nopeasti takaisin arkeen, kun vuorossa oli heti seuraavalla viikolla challenger Glasgow’ssa Skotlannissa. Olin pelannut kyseisessä kisassa edellisvuonna 2018 todella hyvin, mutta nyt jäätiin kauas siitä. Koin kaksinpelin ensimmäisellä kierroksella tappion ranskalaiselle Blancaneaux’lle kolmessa erässä, minkä lisäksi hävisimme Emilin kanssa myös nelinpelissä avauskierroksella turkkilaisparille Celikbilek/Ilkel 6-7, 6-7, vaikka meidän olisi ehdottomasti pitänyt voittaa molemmat erät. Jälleen tuntui, että syötön kanssa oli pieniä vaikeuksia, eikä kehokaan ehkä oikein ollut kunnolla palautunut Davis Cupista.
Glasgow’n kisan jälkeen ehdin taas levätä muutaman päivän ennen kuin matkan piti jatkua Kazakstanin pääkaupunkiin Nur-Sultaniin. Tarkoitus oli pelata tuollakin nelinpeliä Emilin kanssa, mutta hän joutui sairastumisen takia vetäytymään kisasta päivää ennen lähtöä, ja löysinkin taas itseni pulasta paritilannetta ajatellen. Nelinpelin sign-in oli vuonna 2019 aina sunnuntaina klo 12, joten lauantai-illan lähtöni Moskovan kautta tuntui koko ajan vähemmän ja vähemmän houkuttelevalta, sillä ei ollut mitään varmuutta pääsenkö ylipäätänsä mukaan kisaan. Päätin lopulta pari tuntia ennen lähtöä perua lauantain lennon ja jäädä kotiin sunnuntaihin asti kokeilemaan, jos onnistuisin jotenkin saamaan parin sunnuntain sign-in -hässäkän yhteydessä etänä kotoa käsin. Soitin paikalliselle kilpailunjohtajalle, jotta hän laittaisi nimeni listaan yhdessä puhelinnumeroni kanssa ja sainkin vajaa tunti ennen aikarajaa viestin ukrainalaiselta Ilja Marchenkolta, josko yhteispeli kiinnostaisi. Jälkikäteen ajateltuna oli onni, että juuri Ilja kysyi ensin, sillä lopulta kyselyitä tuli myös parilta muulta pelaajalta viime hetkillä, ja olisin varmaan suostunut heidänkin kanssaan pelaamaan ellen olisi sopinut pelejä Iljan kanssa ensin. Pelasin kuitenkin Iljan kanssa selvästi mieluiten, sillä tunnen hänet ihan hyvin jo aiemmalta uraltani Hallen treeniajoilta, minkä lisäksi hänen paras rankinginsa on ollut kaksinpelisssä jopa 50 ja pelintaso siis paljon korkeampi kuin nykyinen loukkaantumisten jälkeinen ranking osoittaa.
Pakkasinkin laukkuni sunnuntaina heti mukaan pääsyn selvittyä ja kaksi tuntia myöhemmin olinkin jo matkalla Frankfurtin kautta Nur-Sultaniin. Kuulemma perusmeininkiä nelinpelaajalle, mutta on se silti jotenkin absurdia, että matka toiselle mantereelle alkaa reilun tunnin varoitusajalla. Vaikea tuollaisia tilanteita on ihan täysin stressaamatta selvittää. Saavuin kuitenkin lopulta perille Nur-Sultaniin maanantaiaamuna ja sainkin heti samalle päivälle sovittua treenit saksalaisen Yannick Madenin kanssa. Muistan fiilikseni olleen kuitenkin yhä tässä vaiheessa vähän epävarma, mutta onneksi matseissa tekeminen oli kaikkea muuta. Pelastimme ensimmäisellä kierroksella useamman ottelupallon ranskalaisparia Doumbia/Reboul vastaan, minkä jälkeen saimme kvartseissa luovutusvoiton parilta Elgin/Istomin.
Muistan käyttäneeni välipäivän ja koko viikon muutenkin hyväkseni harjoitellessani paljon syöttöä, mikä näkyikin loppuviikolla juuri siinä, että syöttö tosiaan kulki erinomaisesti. Semifinaali paria Bemelmans/Kolar vastaan olikin varsin hyvää nelinpeliä ja erityisesti Iljan yksi aivan käsittämätön haku kolmannen erän tie breakin ratkaisuhetkillä jäi mieleen. Sellaiseen juoksunopeuteen ja sivuttaisliukuun ei olisi moni muu tourilla pystynyt. Ja hyvä peli jatkui myös finaalissa, jossa kukistimme puolalaisparin Drzewiecki/Walkow vakuuttavasti 6-4, 6-4. Vuoden toinen kisavoitto oli tosiasia! Nyt minulla oli taas pitkästä aikaa sellainen fiilis, että saatoin luottaa täysin siihen, että parini onnistuu tiukalla hetkellä siinä, mitä hän yrittää. Ilja voitti Nur-Sultanissa myös kaksinpelin, joten hänellä oli tosiaan itseluottamus kunnossa, mutta silti hänen rentoutensa ja kokemuksensa ei voinut olla tarttumatta minuunkin. Ilja jopa finaalissa matsin aikana hyväntahtoisesti muistutti, että vastustajamme ovat nelinpelimiehiä ja he kyllä säheltävät tiukoissa tilanteissa toisin kuin hän. Ja niinhän siinä täsmälleen juuri kävikin!
Nur-Sultanin kisavoitto tuli tällä kertaa aika puun takaa, mutta sen tuoma hyvä fiilis jatkoi vielä pitkälle vuoden loppuun asti. Kautta oli jäljellä vielä neljä kisaa, joiden tapahtumista kerron sitten vielä viimeisessä vuoteen 2019 kertovassa kirjoituksessa parin päivän päästä.
Olisi mielenkiintoista kuulla tuonnempana ajatuksiasi tennisammattilaisten mahdollisista “kuppikunnista”. Huono englannin kielen taito taitaa olla yksi syy siihen, etta tiettyjen maiden pelaajat viihtyvat lahinna keskenaan. Toinen kysymys koskee harjoituksia kilpailujen aikana, treenaavatko nelinpelaajat yleensa vain oman pelikaverin kanssa?
Jes kiitos hyvästä juttuehdotuksesta! Palaan ehdottomasti näihin aiheisiin tulevien viikkojen aikana.