Kävin Wimbledonissa viisi vuotta sitten lomamatkalla katsojan roolissa, enkä tainnut tuolloin ajatella, että saapuisin joku päivä tänne vielä pelaajana. Mutta niin vain lauantaina olin itse lyömässä kokovalkoisessa peliasussa All England Lawn Tennis & Croquet Clubin tenniskentällä valmistautuen urani ensimmäiseen Grand Slam -turnauksen pääsarjaotteluun. Vaikea sitä on olla tuntematta pientä ylpeyttä omista saavutuksistaan jo tänne päästessään, mutta miksi tyytyisi vain siihen, kun peli kulkee ja rahkeet riittävät näissä kisoissa hyvänä päivänä vaikka kuinka pitkälle.
Torstain tappio Eastbournessa jäi kyllä väkisinkin vähän harmittamaan, mutta ei siinä auttanut muu kuin kääntää katseet eteenpäin ja suunnata perjantaina kohti Lontoota. Järjestäjien hoitama yhteiskuljetus tapahtui kuplan sisällä, mutta perillä odotti silti uusi koronatesti ja karanteeni hotellihuoneessa ennen kuin huoneesta sai poistua hakemaan akkreditoinnin ja aloittaa kisatunnelmasta ja -palveluista nauttimisen.
Korona-aika on muuttanut kaikkia kisoja tänä vuonna eikä Wimbledon ole poikkeus. Suurimpana erona kaikki pelaajat ja heidän taustahenkilönsä asutetaan yhteen ja samaan hotelliin, josta ei saa poistua muuten kuin kisakyydillä itse Wimbledoniin. Normaalistihan moni pelaaja vuokraa muun muassa asunnon Wimbledonin alueelta tai asuu itse valitsemassaan hotellissa, mutta nyt siis tuota mahdollisuutta ei ole kenelläkään. Wimbledonin elitistiseen tyyliin sijoitetuille pelaajille on toki tarjolla paremmat hotellihuoneet, mutta oikein kelvollinen studio-huone annettiin myös muille pelaajille.
Kisahotellina toimivassa Park Plaza Westminster Bridgessä on yhteensä yli tuhat huonetta ja Grand Slam -tunnelman kyllä huomaa nimenomaan siitä, että porukkaa on niin paljon. Vähän joka paikkaan saa jonottaa, ja kellarikerrokseen konfrenssitilaan rakennettu valtava ravintolakin täyttyy iltaisin hetkessä. Kuntosalikin on rakennettu maan alle toiseen suureen konfrenssisaliin. Mutta kaikesta kyllä huomaa, että pelaajista pidetään huolta. Hotellin sisällä käytännössä kaikki alkoholijuomia lukuun ottamatta tarjotaan pelaajille ilmaiseksi, ja halutessaan ruokaa voi tilata myös suoraan huoneeseen. Eli vaikka vähän joutuukin välillä jonossa seisomaan, niin ei tässä sovi juuri valittaa. 😊
Mutta hotellijärjestelyt ovat tietysti tällä viikolla toissijainen asia, sillä kisapaikka itsessään on niin legandaarinen. Matka-aika hotellin ja Wimbledonin välillä on noin 45 minuuttia, ja koska kaikki pelaajat asuvat samassa paikassa, niin tänä vuonna kuljetus hoidetaan poikkeuksellisesti busseilla omien autojen sijasta. Wimbledonissa pelaajat saapuvat klubille maanalaiseen tunneliin, josta pääsee sitten kävelemään haluamaansa suuntaan joko treenikentille tai pelaajien Millenium-pavilionkiin.
Jopa kisapelaajille itse AELTC:n pelikentillä treenaaminen on harvinaista herkkua, sillä jokaiselle annetaan kisakentillä vain yhteensä tunti harjoitusaikaa perjantaina tai lauantaina ennen kisan alkua. Muuten pelaajien harjoittelu tapahtuu Aorangi Parkin alueella kentän 1 pohjoispuolella, jossa treenikenttiä on tarjolla enemmänkin. Myös nuo Aorangi Parkin kentät ovat ihan yhtä lailla osa Wimbledonia, mutta niillä ei muun muassa tarvitse pukeutua täysin valkoiseen peliasuun. Aorangi Parkissa sijaitsee pelaajille treenikenttien lisäksi ravintola ja oleskelutilaa, iso lämmittely- ja kuntosalialue, pukuhuoneet sekä muun muassa mailanjännitys.
Kisapaikan puolella pelaajien tilat ovat keskuskentän länsipuolella Millenium-paviljongissa, jossa sijaitsee varsinainen pelaajien ravintola, pukuhuoneet ja toinen lämmittelyalue. Samassa paviljongissa sijaitsee myös muun muassa vain klubin jäsenille tarkoitetut alueet sekä omat pukuhuoneet sijoitetuille pelaajille. Kaiken kaikkiaan erilaisia tiloja on siis moneen lähtöön, ja jotenkin rakennuksissa pyöriessä jää sellainen käsitys, että erilaisia spesiaalialueita vaikkapa entisille voittajille ja muille kutsuvieraille on vielä paljon enemmän, mutta niistä ei juurikaan kerrota ulkopuolisille. 😊
Meidän vuoromme treenata itse kisakentillä koitti lauantaina iltapäivällä, jolloin pakkasimme valkoiset päälle ja suuntasimme kentälle numero 16. Eipä tullut kotoa lähtiessä mieleen, että esimerkiksi valkoisen lippiksen lipan alapuolenkin tulee olla valkoinen, joten treenit vedettiin sitten ilman hattua. Mutta eiköhän matsiin joku järjestely löydy hatunkin osalta. Itse kenttä oli selvästi leikattu pidemmälle ruoholle kentän suojelemiseksi, joten pomppu oli aavistuksen kuollut ja melko nopea, mutta kuulemma kisapäivänä moni sanoo matsikenttien tuntuvan aina yllättävän hitailta. Mutta tottakai luonnollisen alusta ollessa kyseessä säätila ym. vaikuttaa pomppuun myöskin.
Sunnuntaina treenasimme pariin kertaan Aorangi Parkin kentillä, jotka olivat kuntonsa puolesta varsin kelvollisia ruohokenttiä nekin. Treenivuoroja ei tosin ole mitenkään kovin hyvin saatavilla juurikin sen takia, että pelaajia on niin paljon ja koska ruohokentät eivät kestä loputonta määrää pelaamista. Harmillisesti myöskin klubin sisäkentät ovat tänä vuonna remontissa, joten sinnekään ei pääse halutessaan esimerkiksi treenaamaan syöttöä tai volleydrillejä kuten normaalisti. Eikä kuplan ulkopuolelle jollekin toiselle tennisklubille tietenkään pääse myöskään. Voisikin siis ehkä vähän yllättäen sanoa, että treenaamisen kannalta tämä Wimbledon on yksi vaikeimmista kisoista pitkään aikaan! Mutta ei tuosta kannata ottaa sen kummempaa stressiä, sillä sama tilanne on toki kaikilla muillakin. Paitsi tietysti ihan huipuilla, joille kenttäaikaa kummasti aina järjestyy… 😊
Tänään maanantaina ohjelmassa on yksi treeni iltapäivällä ja huomenna tiistaina toivottavasti vielä toinen ennen kuin sitten keskiviikkona tai torstaina on aika iskeä tositoimiin. Vaikka treeni on ollut uutta ja innostunutta niin kyllähän sitä odottaa matsipäivää ihan vesikielellä. Eihän tänne treenaamaan ole tultu vaan pelaamaan!
Arpa heitti meille Lloydin kanssa ensimmäiselle kierrokselle vastaan 10. sijoitetut hollantilaiset Wesley Koolhofin ja Jean-Julien Rojerin. Ensimmäinen fiilis kaaviosta oli se, että jos tänne tuli hakemaan yhtä voittoa niin arpaonni ei ollut mitenkään paras mahdollinen, mutta jos tänne tuli pelaamaan pääsystä toiselle viikolle niin sitten kaikki on mahdollista. Tottakai vastassa on kuitenkin ihan huipputason pari, sillä Rojerin palkintokaapista löytyy muun muassa tämän kisan voitto ja Koolhofkin voitti Lontoossa viime vuonna kauden päättävän Mastersin.
Ruoho on kuitenkin minulle ja Lloydille varmasti paras alusta kohdata tuo pari, sillä olemme itse parhaimmillamme nopeilla kentillä. Ruoholla erot ovat tunnetusti pienet, joten hyvällä syöttämisellä ja palauttamisella pääsee pitkälle, minkä lisäksi meillä on ihan varmasti maksimaalinen halu menestyä. Lloyd on lisäksi pelannut Wimbledonissa aiemminkin ja minullakin on uran aikana ehtinyt kertyä kokemusta isommista kisoista aikalailla, joten en usko, että jännityskään tulee syömään meidän tasoamme. Treeneissä pelimme on toiminut todella hyvin, joten en näe siis mitään estettä menestyksellemme näissä kisoissa. Ja sekös nostaa itseluottamusta entisestään!
Seuraavat pari päivää siis joka tapauksessa kuitenkin vielä treenataan ennen kuin sitten keskiviikkona tai torstaina pelataan tosissaan. Kaikki sormet ja varpaat siis ristiin, että kaikki sujuu niin kuin pitää ja kirjoitukseni täältä Lontoosta jatkuvat siis vielä pitkälle ensi viikkoon!
Kiitos päivityksestä. Kaikki siellä siis hyvällä mallilla. Täällä Suomen tenniskansa varmasti peukuttaa teille! Toivotaan onnea ja hyvää avausmatsia!
Nyt on teillä paikka iskeä kova tulos! Kaikki irti mitä lähtee ja tulta munille!
C’mon Harri! You are living the dream! Don’t forget to attack JJ Rojer’s backhand!