Sen verran upeita hetkiä pääsi viime viikonloppuna kokemaan, että kai niihin kelpaa palata vielä toisellakin blogipostauksella. Wimbledon-voitto on sen verran arvokasta herkkua, että väkisinkin menee muutama päivä tipahdellessa takaisin pilvien raunalta ja ennen kuin todella ymmärtää, mitä tuli tehtyä. Tuli kyllä kesäloma aika täydelliseen paikkaan.
ATP-kiertue palasi siis Wimbledonin ruohoilta jo massakentille, mutta meillä on Henryn kanssa seuraavat kisat ohjelmassa vasta elokuun alussa kovilla kentillä Pohjois-Amerikassa. Jossain vaiheessa kevättä mietimme Washingtonin ATP500 -kisan pelaamista, mutta tuonkin saattoi kyllä viimeisen menestyksen perusteella hyvillä mielin jättää väliin, ja ottaa siten kolmen viikon kisatauko tähän paikkaan. Henryllä edellisestä visiitistä kotona oli kulunut jo kolme ja puoli kuukautta, eikä minullekaan tehnyt yhtään pahaa viettää Suomen kesää kotioloissa.
Mutta palataan vielä hetkeksi Lontooseen, jossa kisat päättyivät siis osaltamme riemukkaisiin tunnelmiin viime lauantaina Henryn ässän ratkaistessa kisavoiton. Kentällä heti ottelun ratkettua vain toistelimme toisillemme, että miten ihmeessä me tämän taas teimme, mutta kiitospuheissa tuli jo puhuttua ihan järkeviäkin. Erityisesti Henryn puhe nelinpelin puolesta ja kotona ”oikeita töitä” tekevän kihlatun muistamiseksi sai huomiota somessa enemmänkin. Ja ihan ansaitusti.
Kentältä poistuttuamme pääsimme vilkuttamaan kutsuvieraille keskuskentän uumenista sekä katsomaan myös reaaliajassa, kun meille luovutettavia replikoita oikeasta pokaalista kaiverrettiin. Nuo kentällä saamamme alkuperäiset pokaalit vietiin käsistämme käytännössä samantien, kun poistuimme sisätiloihin, ja seuraavan kerran kyseistä maljaa pääsee pitämään käsissään sitten, kun kisat voittaa kolmannen kerran… 😅
Kokoonnuimme heti ensimmäiseksi pukuhuoneeseen valmentajien kanssa tuulettamaan voittoa, mutta nopean suihkun jälkeen vuorossa oli lehdistövelvollisuudet, joihin kuuluu tällaisten voittojen jälkeen isompi lehdistötilaisuus, jossa toimittajat kysyvät vuorotellen kysymyksiä sekä myös useampia tv-haastatteluja, joissa pääosin kertaillaan samoja tunnelmia. Mutta ei tuossa kovin herkästi kyllä hymy hyydy, vaikka presidentin puhelun ehdinkin BBC:n haastattelun aikana missatakin.
Pressivelvollisuuksissa kului lopulta vajaa tunti, minkä jälkeen edessä oli vielä dopingtestit. Testaajat lyövät aina kutsun käteen heti kentältä poistuessa ja henkilö seuraa sen jälkeen vieressä niin kauan, että näytteet on annettu. Jopa suihkussakin käydessä joku katsoo vieressä, mikä tietysti on vähän kiusallista. Tällä kertaa vuorossa oli sekä virtsa- että veritestit, mutta onneksi tuosta selvittiin alle puolen tunnin, ja vihdoin pääsi kunnolla tapaamaan koko porukkaa, joka oli meitä finaalissa ollut kannustamassa. 19 paikkaa oli pelaajien boksissa ja 27 lippua käytössä sen takana, ja kyllähän Henrylle meni noista valtaosa. Mutta oli paikalla myös minun läheisiäni mukavasti!
Terassilla juhlittiin pari tuntia, mutta kun lasten nukkumaanmenoaika lähestyi, niin suuntasimme takaisin kämpille, jossa isovanhemmat jäivät pitämään huolta nukkuvista lapsista, ja niinpä pääsimme vaimoni kanssa syömään porukalla Lontoon keskustaan Henryn, valmentajian ja Henryn ystävien kanssa. Ruoka ja juoma oli erinomaista, eikä tunnelmakaan hassumpi. Illalla pelattiin vielä Englannin jalkapallo-ottelukin, joten kaupungissa riitti kuhinaa, mutta palasimme kuitenkin jo ennen puoltayötä takaisin asunnolle ja valmistautumaan seuraavaan päivään.
Sunnuntain aamuherätys oli lasten toimesta aikanen, mutta ei haitannut tuo yhtään, kun herätessä muisti heti, mitä edellispäivänä oli tullut tehtyä. Lapsille oli jo matkan alusta alkaen kerrottu, että kun turnaus päättyy niin seuraavana päivänä mennään Chessingtonin World of Adventures huvipuistoon, johon oli vastikään avattu uusi Ryhmä Hau -teemainen osio. Ihan win-win -tilanne siis, vaikka kisat olisivat päättyneet jo aikaisemminkin. 😅 No, sunnutaina kun vihdoin tuo iso päivä koitti niin olimme paikalla jo ennen porttien avaamista, ja pitkälle iltapäivään jaksoimme huvitella.
Lähdimme Chessingtonista takaisin kämpille alkuillasta, mutta minä koukkasin vielä kerran Wimbledonin pelaajatiloihin, sillä pukuhuone oli muuttunut yhdessä yössä vaatevuokraamoksi, josta sai hakea illan Champion’s dinnerille sopivat varusteet eli smokin. Ihan vähän oli salaa pettynyt, ettei heillä ollut muistissa minun kokojani kahden vuoden takaa, sillä jotenkin tuollainen panostus yksityiskohtiin olisi jotenkin Wimbledonin maineen mukaista, mutta eipä tuo iso homma ollut sovittaa sopivat puvut päälle nytkään. Istahdin sen jälkeen vielä kerran pelaajien terassille, joka oli käytännössä autio, ja join yhden seljankukkajuoman, joka jotenkin suussani maistuu aivan Wimbledonilta. Ja ehkä tuossa hetken yksin istuessani oikeasti vasta tajusin, miten upea kaksiviikkoinen meillä olikaan ollut.
Illalla kisakyyti haki kello 20.45 ja otti minut, Henryn, Calvinin ja Louis’n mukaan kohti Raffles-hotellia Lontoon keskustassa. Saimme kumpikin ottaa mukaan kolme vierasta, mutta muu porukka suuntasi pääosin kotiin jo aiemmin sunnuntaina, joten vietimme melkein täsmälleen samalla porukalla kuin kaksi vuotta sitten. Vain Henryn kihlattu Ellie puuttui. Sisääntulon jälkeen ohjelmassa oli samppanjaa ja pikkuisia tarjottavia lämpiössä ennen kuin yhdentoista aikaa illalla siirryttiin kohti varsinaista illallissalia.
Illallinen alkoi lopulta vasta puoli kahdentoista jälkeen, sillä miesten kaksinpelin finaalia oli pelattu pitkään ja hartaasti. Tällä kertaa kahden vuoden takaisesta poiketen muistettiin mainita kaikkien sarjojen voittajat, ja taustalla esitetyissä videoissakin näkyi tuttuja miehiä. Mutta oli tietysti illan kokokohta kaksinpelin voittajien esittelyt sekä heidän tanssinsa. Eikä ollut ruoassa tai juomassakaan moittimista.
Kisakyyti toimitti meidät kiltisti majapaikoillemme vielä aamuyön pikkutunteita ja mukavana palveluna myös vuokrasmokin sai jättää auton kyytiin, eikä siitä tarvinnut näin ollen enää seuraavana päivänä huolehtia. Me suuntasimme nimittäin aamulla jo ennen seitsemää kohti Heathrow’ta ja Finnairin siivin kotiin. Ei ollut liikaa tullut pariin yöhön nukuttua, eikä muutenkaan ollut ollut mikään parin viikon lepo takana, joten kyllä alkoi vähän viimeisiä vedellä keho. Mutta mieli oli edelleen niin euforiassa, ettei tuota väsymystä juuri tuntenut.
Onnitteluja tuli luonnollisesti valtava määrä kisan jälkeen, enkä välttämättä ole kaikkiin ehtinyt vastata. Mutta jokaisen olen kyllä vähintään yrittänyt ajatuksella lukea. Eli iso kiitos niistä. Erityisesti on jäänyt mieleen, miten moni on ollut puolestani niin kovin iloinen ja onnellinen, ja kyllähän tuollaiset viestit joka kerta koskettavat. Että sitä voi olla iloinen omista saavutuksistaan, mutta että samalla saa tuotua iloa niin monen muunkin elämään. Ainutlaatuisia hetkiä.
Ja edelleen Henryn kanssa olemme pari viestiä vaihtaneet, että miten ihmeessä me tämän voitimme. Ensimmäisen kierroksen selvitimme vahvasti, mutta sen jälkeen käytiin kolme kierrosta peräkkäin niin äärimmäisen lähellä tappiota. Eikä ollut mitään läpihuutohommaa siitä eteenpäinkään. Syötönmurtoja otettiin ensimmäisen kierroksen jälkeen alle 1 per ottelu, ja turnauksen peräti viisi viimeistä erää voitimme tie breakien kautta. Jotenkin noissa ratkaisevissa tie breakeissa saimme yksinkertaisesti parhaamme irti juuri silloin kuin sitä eniten tarvittiin. Mutta sopii sitä silti ihmetellä, että miten. Ja miten ihmeessä 7-6, 7-6 -lukemiin päättynyt finaali voi tuntua niin vahvasti hallussa olevalta? Kai sitä oli sitten todellisiin painetilanteisiin jo niin turtunut, ettei tuollainen perusjännitys tunnu enää missään. 😅
Kyllähän finaaliin sellainen ainutlaatuisen onnistunut mielentila löytyi, ja tuosta voi kyllä olla tosi ylpeä erityisesti pieleen menneen Ranskan avointen finaalin jälkeen. Kahden vuoden takaiset suorastaan utopistiset tunnelmat keskuskentältä olivat edelleen mielessä, mutta samalla paluu finaaliin tuntui siinä määrin pelottavalta, ettei halunnut särkeä noita muistoja. Sitä niin kovasti toivoi, että tämänkin finaalin jälkeen keskuskentältä olisi pelkkiä positiivisia muistoja. Mutta ei se pelkästään toivomalla tapahdu, vaan kyllä me tuo voitto täysin ansaittiin.
Onhan tämä viime syksyn Pekingin turnauksesta alkanut vireemme ollut ihan mieletön, suorastaan hämmentävää ylivoimaa. Pelattuna on 17 turnausta, joista tuloksena on kahdeksan turnausvoittoa ja lisäksi kolme finaalipaikkaa. Eikä kyseessä ole ollut mitään pikkukisoja, vaan pääosin juuri niitä turnauksia, joissa on parhaat mukana. Ja titteleitä on kaiken lisäksi tullut jokaisella tasolla; ATP250, ATP500, ATP1000, ATP Finals ja vielä Grand Slam. Noihin 17 turnaukseen mahtuu ainoastaan yksi ensimmäisen kierroksen tappio ja sekin Barcelonassa siten, että Henryn ensimmäinen kommentti matsin jälkeen minulle oli, että miksi ihmeessä edes halusin tämän matsin pelata, kun selkäni oli selvästi täysin sökönä. Ja pelattiinpa tuossa ottelussa myös tämän kauden ainoa ratkaisevan erän tie break, jonka olemme hävinneet, sillä kaikki yhdeksän muuta ovat päättyneet voittoomme. Ei hassumpi tilasto tuokaan, vaikka Bolelli vetääkin tällä kaudella vielä paremmaksi MTB-tilastollaan 12-0. 😯
Aika hyvä päätös tehtiin siis viime kesän päätteeksi US Openin jälkeen, kun istuttiin valmentajien johdolla alas ja mietittiin, että miten tästä suosta selvittäisiin. Ensinnäkin yksin vai erikseen, mutta kun yhdessä jatkaa päätettiin, niin miten voisimme toisiamme myös tukea parhaalla mahdollisella tavalla. Toki kentällä se onnistuu yleensä pelaamalla omaa parastaan, mutta myös paljon muuta vaaditaan. Luottoa toiseen treeneissä ja matseissa, hengen ylläpitoa ja ylipäätänsä rehellistä ja avointa keskusteluyhteyttä. Ja tuon olemme kyllä mielestäni saaneet pidettyä yllä paremmin kuin kukaan muu pari kiertueella. Erityisesti silloin kun sitä tarvitaan, sillä yhtä tärkeää on myös pystyä antamaan toisilleen omaa tilaa silloin kun sille on paikkansa, esimerkiksi näin loma-aikana.
Oma ensimmäinen lomaviikkoni on ollut mukavaa yhdessäoloa perheen kanssa, sillä tavoitteeksi tälle kolmeviikkoiselle pätkälle asetettiin viikko lepoa, viikko fysiikkatreeniä ja viikko tennistreeniä. Ihan pelkkä lepo ei kuitenkaan aina riitä, vaan kävin fyssarilla hoidattamassa ensin selkää kuntoon, minkä jälkeen käsittelyyn otettiin ranne. Se ei ole haitannut pelatessa juuri ollenkaan, mutta muussa elämässä moni perusasia kuten vaikkapa leivän leikkaaminen on ollut välillä tosi kivuliasta. Magneettikuvat katsottuamme pikkusormen puoleisesta osasta rannetta kannatti poistaa pieni ganglio, joka imettiin ensin neulalla tyhjäksi, minkä jälkeen takaisin onteloon ruiskutettiin kortisonia. Sama operaatio tehtiin minulle kolme vuotta sitten, joten mikään täysin uusi ongelma ei ole kyseessä. Ja taukoa pallonlyömisestä tulee joka tapauksessa yli viikko, joten yhtään treeniäkään ei tarvitse tämän takia jättää väliin.
Muuten kehossa tuntuu taas parin huilipäivän jälkeen tosi hyvältä, eikä Wimbledonin kisan aikaisiin särkylääkkeisiin jäänyt onneksi taaskaan koukkuun, vaan nyt pärjää täysin ilman. Ja kelpaa siis viettää lomapäiviä auringon paistaessa Suomen kesän tarjotessa parastaan.
Treenit jatkuvat siis fysiikkapainotteisesti ensi viikolla, mutta mahtuu mukaan myös visiitti legendaariseen Tampere Open CH-kisaan, jossa olen mukana moikkaamassa yleisöä ja katsomassa matseja ensi keskiviikkona 22.7. Paikalla on myös Wimbledon-pokaali, ja aikaa riittää varmasti kaikkiin yhteiskuviin ja nimmareihin. Toivottavasti tavataan mahdollisimman moni siellä!
Päivittelen kuulumisia seuraavan kerran taas, kun tennispallon lyöminen jatkuu. Nyt nautitaan ensin vielä lomasta. 😎
Kiva kuulla uutisia myös tennisturnauksen jälkeen! Wimbledon-pokaali olisi kiva nähdä livenä, mutta Tampereelle ei ehdi. Kierrätkö sen kanssa myös pääkaupunkiseudulla?
Onnittelut kertaalleen! Eipä tuota otteludraamankaarta olisi kukaan voinut paremmin vetää. Amerikoissa jatkukoon!
Ps. Henryä mukaillen; onko miten usein tai ollenkaan tullut mieleen, että tässä sitä vaan ”lyödään keltaista palloa” kaiken maailman melskeessä?
Päästiin mukaan tunnelmaan Mestareiden illallisellekin. Mikä etuoikeus sekin! 🙂
Kaksi vuotta sitten tuo ottelun jälkeinen lehdistötilaisuus tuli katsottavaksi Wimbledonin sivuille, mutta tänä vuonna sitä ei ole mistään löytynyt.
En ehkä muistanut finaalin jälkeen kommentoidessa kehua erikseen Henryn puhetta palkintojen jaossa, mutta oli kyllä tosiaan mies paikallaan siinäkin.
Kyllä tässä on pitkin viikkoa tullut vielä useamman kerran päivässä otettua pienet välituuletukset voitolle. Voiton ratkettua yllätin itseni hyppimistä olohuoneen lattialta ja taisipa olla neljäs pomppu, kun putosi housut nilkkoihin. Olen siitä eteenpäin keskittynyt tuulettamaan vain käsillä.
On tämä niin kivaa, että tässä tulee vielä ikävä ennen elokuun ekaa viikkoa. Mutta ei se mitään, kun vieläkin ollaan Wimbledonin mestareita. 😀
Hyvä pitää kesälomaa menestyskauden jälkeen ja virittäytyä tulevaan syksyyn.
Katsojanakin ollu vähän kummissaan, kun ei oo ollu teiän pelejä tarjolla, mutta eiköhän se tästä.
Hyviä palautumisia ja tsemppiä tuleviin koitoksiin 🎾🎾🎾